Keski-Suomen maakunnan itälaidalla sijaitsevassa Konneveden kunnassa on kotiseututyötä järjestäytyneessä muodossa tehty lähes 60 vuotta. Vuonna 1954 perustetun Kotiseutuyhdistyksen näkyvin aikaansaannos on kotiseutumuseo, jonka vuodelta 1867 peräisin oleva tuulimylly toivottaa maakunnan keskuksesta Jyväskylästä päin kirkonkylään nousevan tervetulleeksi tähän 3000 asukkaan metsien ja vesien pitäjään.
Vuodesta 1958 alkaen museoalueelle on rakentunut1700-luvulta peräisin olevan savutuvan ympärille paikkakunnalla käytössä ollut pihapiiri, jossa on toistakymmentä 1700- ja 1800-luvun rakennusta. Monipuolinen tarina jatkuu arkisto- ja näyttelyhallissa, jonka pysyvässä näyttelyssä kerrotaan 1900-luvun asumisesta ja elämisestä maalaistalossa. Lampaat laiduntavat museon kupeella ja kukko herättelee kanalaumansa ohella museon mäen naapurissa asuvat. Lampaat ovat toimineet vetonauloina, mutta myös hoitaneet ympäristöavustusta saanutta perinnebiotooppia.
Keskisuomalaisen osakunnan opiskelijat auttoivat 1960-luvulla kesäretkellään museota alkuun. Kunnan täyttäessä 75 vuotta vuonna 1995 Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijat suunnittelivat 1997 koulukeskuksen aulaan museon ”etäpisteenä” toimivan pysyvän näyttelyn ”Kuka olen? – Mistä tulen? – 10 todistuskappaletta Konneveden historiasta”. Oppilaiden ja opettajien kanssa yhteistyössä syntynyt näyttely on edelleenkin kunnan täyttäessä 90 vuotta hyväkuntoisena havainnollistamassa kotikunnan vaiheita.
Kahden viime vuosikymmenen aikana on toteutettu useita kehittämis- ja investointihankkeita, joiden rahoitukseen on saatu mm. EU-rahoitusta. Museoviraston avustuksia on käytetty arkiston ja kokoelmien luettelointiin ja digitointiin sekä tallennustoimintaan.
Museon omistaa nykyisin Konneveden kunta, jota ylläpidossa ja kehittämisessä pääasiassa toiminnallisesti avustaa museon alullepanija Kotiseutuyhdistys. Tämän kuntalaisten aarteeksi ja ylpeydenaiheeksi mainitun kulttuurikohteen esittelystä huolehtii kesän aukioloaikoina Konneveden Eläkkeensaajat. Tietoa museosta ja kotiseudusta muutenkin on levittänyt vuodesta 1978 alkaen julkaistu Konneveden Joulu.
Paikallismuseot ovat monimuotoisen kulttuuriperintömme tiedon lähteitä. Toistuvilla opintokäynneillä museoon kulttuuriperintö tulee tutuksi ja sen myötä havaintokyky, johtopäätösten teko sekä kyky tiedon soveltamiseen lisääntyvät. Näin kulttuuriperinnön tuntemus toimii alustana, jolle omaa maailmankuvaansa voi rakentaa.
Nykyoppiminen perustuu paljolti sosiokonstruktiiviseen käsitykseen, jossa sosiaalisella vuorovaikutuksella on paljon merkitystä oppijan tiedon muodostuksessa. Oppilas tai opiskelija on hyvin monitahoisessa vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden tai opiskelijoiden, opettajien, oppaan tai muiden työntekijöiden kanssa. Hänen toisten kanssa käymänsä keskustelut, muiden esittämät näkökulmat ja asioiden pohtiminen yhdessä auttavat asioiden ymmärtämistä ja oppijan reflektointia eli uuden tiedon käsittelyä sekä kiinnittämistä aikaisemmin opittuun.
Jokaisella tiedon ja taidon alalla on oma historiansa ja kulttuuriperintönsä, joka vaikuttaa eri oppiaineisiin ja niiden kehittymiseen. Nykyään oppiaineet kiinnittyvät isompiin kokonaisuuksiin kuten asia- tai ilmiöyhteyksiin, joissa etsitään vastauksia tai ratkaisuja usean oppiaineen lähestymiskulmasta. Jaetun asiantuntijuuden mallissa museohenkilökunta ja opettaja keskustelevat etukäteen mitä ilmiötä käynnillä on tarkoitus selvittää.
Opintokäynnillä museossa oppaalla on työskentelytapana pääasiassa narratiivinen lähestyminen. Oppaan kertomuksissa aika, paikka, tapahtumat ja henkilöhahmot johdattavat oppilasta ja opiskelijaa keskittymään esineen tai ympäristön hahmottamiseen, joka vähitellen johtaa kulttuuriperinnön lukutaitoon. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämiseen sopii toinen toimintamalli – työpajatyöskentely. Siinä itse tekemällä oppilas tai opiskelija saa tuntumaa sekä ongelman ratkaisuun että työvälineiden käyttöön.
Kouluille ja oppilaitoksille paikallismuseo on luonteva oppimisympäristö ja yhteistyökumppani. Suomen Tammi –projektin verkostossa vuosina 1998-2008 oli mukana useita kymmeniä paikallismuseoita. Ne edustivat kulttuuriperintömme monimuotoisuutta ja erilaisia oppimiseen liittyviä yhteistyöntapoja. Kaikkia yhteistyöesimerkkejä yhdisti ihmisten vahva eetos kulttuurisesti kestävän kehityksen edistämisestä. Yksi paikallismuseon tärkeä tehtävä onkin tarjota mahdollisuus myös arvokeskusteluun.
Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti 14.9.2010 työryhmän, jonka tehtävänä oli linjata ja tehdä esityksiä ei-ammatillisesti hoidettujen, säätiö- ja yhdistyspohjaisten ja kunnallisten paikallis- ja kotiseutumuseoiden sekä erikoismuseoiden toiminnan kehittämiseksi ja paikallisen kulttuuriperinnön vaalimiseksi. Työryhmän toimikausi päättyi 31.12.2011.
Työryhmän loppuraportissa käsitellään paikallismuseokenttää keväällä ja kesällä 2011 tehdyn tilastokyselyn vastausten pohjalta. Kuntien, yhdistysten ja säätiöiden ylläpitämiä, valtionosuuden ulkopuolella olevia paikallisia kotiseutu- ja erikoismuseoita on työryhmän selvityksen mukaan noin 730. Paikallismuseot muodostavat koko maan kattavan, matalan kynnyksen kulttuuripalveluverkoston, jonka tapahtumiin, näyttelyihin ja muuhun toimintaan osallistuu lähes miljoona kävijää vuosittain. Paikallisen kulttuuriperinnön eteen tekee vapaaehtoistyötä yli 10 000 ihmistä vuosittain. Paikallismuseot toimivat oppimisympäristöinä, työllistäjinä, palveluntarjoajina, kulttuurimatkailukohteina, asiantuntijoina sekä vapaaehtoistyön ja osallistumisen areenoina.
Paikallismuseot ylläpitävät paikallisesti ja kansallisesti merkittäviä kokoelmia ja rakennuksia, välittävät tietoa paikallisesta historiasta ja nykypäivästä sekä tarjoavat kulttuurikokemuksia. Paikallismuseoiden kokoelmissa on yhteensä yli 2,4 miljoonaa objektia: esineitä, valokuvia ja arkistoaineistoa. Paikallismuseoiden ylläpidettävänä on yli 3000 rakennusta, joista pääosa on peräisin 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Rakennusperinnön ja kokoelmien hoitoon ja säilyttämiseen käytettävissä olevat resurssit ovat pääosin sivutoimisesti ja vapaaehtoisvoimin hoidetuissa paikallismuseoissa erittäin vähäiset. Julkista rahoitusta paikallismuseoiden toimintaan kohdentuu tällä hetkellä alle euron verran/asukas. Erityisesti paikallismuseot kaipaavat kyselyn perusteella tukea, välineitä ja osaamisresursseja kokoelmatyöhön sekä suunnitelmallisuutta ja tukea rakennusten korjauksiin. Työryhmä korostaa, että paikallismuseot tekevät kokonaisvaltaista kulttuuriperintötyötä ja edistävät toiminnallaan tietoisuutta kulttuuriperinnöstä ja -ympäristöstä sekä niiden merkityksestä yhteiskunnassa. Paikallismuseoiden arvo paikallisena ja alueellisena voimavarana tulisi nähdä nykyistä laajemmin. Työryhmä muistuttaa, ettei paikallismuseotoimintaa pidä arvioida samoilla kriteereillä kuin ammatillista museotoimintaa. Useimmiten kyseessä on vapaaehtoistyö ja harrastus, joka perustuu ihmisten omaan kiinnostukseen ja haluun toimia paikallisen kulttuuriperinnön hyväksi.
Työryhmä esittää loppuraportissaan useita toimenpiteitä paikallismuseotoiminnan tukemiseksi ja kehittämiseksi. Toimenpideehdotukset keskittyvät paikallismuseotoimijoiden koulutuksen, neuvonnan ja ohjaamisen kehittämiseen, kokoelmanhallinnan järjestämiseen, alueellisten yhteistyömuotojen selvittämiseen, museorakennusten hoidon ja turvallisuuden parantamiseen sekä museotoiminnan suunnitelmallisuuden tukemiseen.
Käsittelen puheenvuorossani paikallismuseokenttää paikallismuseotoiminnan kehittäminen –hankkeen tilastokyselyn vastausten pohjalta. Kysely toteutettiin vuonna 2011, ja se oli ensimmäinen näin laaja yritys kartoittaa paikallismuseoiden määrää, omistuspohjaa, kokoelmia, rakennuskantaa ja toimintaa. Kysely lähetettiin yli 1220 paikallismuseokohteelle, tietoja saatiin noin 900 museosta. Paikallismuseotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportissa on pyritty linjaamaan toimenpiteitä, joiden avulla kyselyssä ilmi tulleisiin tarpeisiin voitaisiin edes joiltain osin vastata.
Paikallismuseon toiminnasta tai toimimattomuudesta vastaa museon ylläpitäjä itse. Paikallismuseoiden toiminnan suunnittelussa ja kehittämisessä keskeisessä roolissa ovat siten toimintaan sitoutuneet, useimmiten vapaaehtoiset kulttuuriperinnön harrastajat ja heidän sidosryhmänsä ja verkostonsa. Vapaaehtoinen halu toimia paikallisen perinteen eteen on paikallismuseoiden suurin voimavara.
Maakuntamuseoiden ja Museoviraston yhteistyönä syntynyt Paikallismuseon työkirja on suunniteltu erityisesti sellaisten museoiden ja kokoelmien tarpeisiin, joilla ei ole päätoimista museoammatillista henkilökuntaa. Työkirjatyöskentely on museolle mahdollisuus oppia enemmän omasta toiminnastaan ja vahvuuksien ja kehittämiskohteiden esiin nostaminen luo hyvän pohjan käytännön kehittämissuunnitelmien tekemiseen. Maakuntamuseoille työkirja tarjoaa yhteismitallisen apuvälineen paikallismuseoiden toiminnan tukemiseen.
Paikallismuseoiden määrä alkoi kasvaa 1920-luvulta lähtien. Aatteellisina syynä oli halu tallentaa ja esittää suomalaista kulttuuriperintöä. Taloudellisena syynä oli kansakunnan vaurastuminen ja vapaa-ajan lisääntyminen. Arkisimpana syynä oli viljamakasiinien vapautuminen päätehtävästään muihin tarkoituksiin Valtion viljavaraston perustamisen seurauksena. 1960-1980-luvuilla monet paikallisilla harrastevoimilla perustetuista museoista ammattimaistuivat. Paikallismuseoista tuli tyypillisesti pienten paikkakuntien museoita, joiden ylläpidosta vastasivat kuntien perinneyhdistykset ja muut harrastajajärjestöt.
2000-luvulla historiaan ja perinnetyöhön liittyvän harrastustoiminnan keskeiseksi uhaksi on noussut perinneyhdistysten aktiivijäsenten vähentyminen ja keski-iän nousu. Ammatillinen museotoiminta puolestaan on muuttunut entistäkin ammattimaisemmaksi, mikä on näkynyt museoiden työntekijöiden koulutustason nousuna, museoiden keskikoon kasvuna ja entistä monipuolisempana toimintana, joka on laajenemassa perinteisestä kulttuurityöstä hyvinvointipalveluihin ja sosiaali- ja terveydenhoidon puolelle. Harrastevoimin ylläpidettyjen paikallismuseoiden ja ammattimaisten museoiden välinen kuilu on leventynyt.
Ammatillisesti hoidettujen museoiden haasteet liittyvät siihen, että niiden pitäisi olla entistäkin ammattimaisempia. Harrastajamuseoiden haasteet liittyvät siihen, että niiden pitäisi olla entistäkin harrastajamaisempia. Molempien osalta tärkeää on, että sopivat yhteistyömallit löytyvät. Ammattimaiset museot eivät voi harrastaa ja harrastuksena ammattimainen museotoiminta ei ole hauskaa tai voimaannuttavaa. Jos paikallismuseotoiminta tarjoaa harrastusmahdollisuutena edelleen vain viljamakasiinin aukipitämisen, 2020-luvulla niistä sammuvat viimeiset valot."
Alustuksessamme tarkastelemme kuntaliitosproblematiikkaa humanistisesta ihmisnäkökulmasta, joka on tutkimuksessa jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Tosin aivan viime viikkoina on myös maakuntia kiertävän ministerin ja virkamiehistön ja jopa pääministerin kielenkäyttöön tarttunut sana paikallinen identiteetti. Mitä se on ja miten se tulisi huomioida alueellisissa muutosprosesseissa.
Teemat, joita käsittelemme:
Suomessa on runsaasti pieniä harrastajavoimin ylläpidettyjä paikallismuseoita. Museoyhdistyksen jäsenet tekevät käytännön museotyön, mutta toiminnan rahoituksesta ja organisoinnista voi vastata kuitenkin kunnan kulttuuritoimi tai alueellinen kehittämiskeskus. Kun isompi organisaatio puuttuu museotyöhön, kohdataan vapaaehtoistyöntekijöiden taholta vastustusta kaikkiin museota koskeviin toimiin ja syntyy konfliktitilanne.
Puhun pro gradu –työni pohjalta. Työn taustateemana on menneisyyden omistaminen, jota olen tutkinut museokontekstissa. Tutkin paikallismuseoiden toimijoita: vapaaehtoisia museotyöntekijöitä ja virkansa puolesta museotyötä tekeviä, sekä heidän välisensä yhteistyön ongelmia, jotka johtuvat toimijoiden erilaisista päämääristä. Sekä vapaaehtoistyöntekijät, että virkamiehet toimivat mielestään museon hyväksi, mutta keskenään he puhuvat eri kieltä. Voimavarat kuluvat käytännön tason kysymysten ratkaisemiseen tai kohdistuvat epäolennaiseen: Mitä esineitä museoon saa tuoda ja saako esineitä siirtää? Häpäiseekö eteisen kahvikone koko museon? Vaatiiko seudullinen kehittäminen oman sydämen kylmettämistä? Lähtökohdat museotyön tekemiselle ovat erilaiset. Vapaaehtoinen museotyöntekijä toimii rakkaudesta museoon, käyttää museoon vapaa-aikaansa, ja haluaa kokea työnsä olevan merkityksellistä. Virkatyön osaksi paikallismuseotyö taas voi päätyä kun kuntaliitoksen yhteydessä tai kun organisaation tehtäviä muuten jaetaan uudelleen, jolloin se on vain hyvin pieni osa työnkuvaa. Myös käsitykset museon tulevaisuudesta eroavat. Kaupungin kulttuuritoimen tavoitteena on museon muuttaminen tuottavampaan ja asiakasystävällisempään suuntaan, museoyhdistys puolestaan saattaa olla muutoshaluton. Näyttää siltä, että osapuolet viittaavat puheessaan kulttuuriperinnön eri aikatasoihin. Tämä aiheuttaa eriäviä käsityksiä siitä, miten museossa kuuluisi toimia ja mitä siellä saa ja voi tehdä. Vapaaehtoiset ovat keskittyneet menneisyyteen: kulttuuriperinnön paikalliseen, historialliseen ja suojeltavaan aspektiin. Virkamiehet ajavat kulttuuriperinnön suojelun politiikkaa ja ovat siksi keskittyneet nykyisyyteen ja ennen kaikkea tulevaisuuteen.
Museossa kiteytyy se, mitä kulttuurissa pidetään merkittävänä. Niiden avulla kerrotaan se, keitä me kansakuntana olemme. Museoinstituutiolla on valtaa ja museoiden kertomaa tarinaa pidetään totuutena. Museonäyttely on kuitenkin aina rakennettu jonkun näkökulmasta, eikä se ole objektiivinen kuvaus kulttuurista. Museoissa päätäntävaltaa käyttävällä on siis oikeus päättää siitä, millainen on menneisyytemme ja mikä nykyhetkessä on säilyttämisen arvoista. Paikallismuseoissa on ristiriitainen tilanne: Kenellä olisi halua ja kiinnostusta käyttää valtaa museossa, ei sitä ilman legitimoitua asemaa saa. Kenellä valtaa on, ei ole välttämättä halua käyttää sitä ainakaan siten kuin toinen osapuoli toivoisi.
Kulttuuriperintöä määrittää ajatus omaisuudesta ja omistamisesta. Kenelle kuuluu aineellinen kulttuuriperintömme? Paikallismuseoissa omistussuhteet näyttäytyvät usein sekamelskana. Virallinen omistajuus on harvoin niillä, ketkä eniten kokevat museon ja sen esineistön omikseen. Tarve tehdä omaksi kokemisen tunteesta todellinen voi johtaa toimintaan, jota nimitän itsensä museoimiseksi. Museotyöntekijä voi liittää itsensä osaksi museota tekemällä itsestään työntekijänä ja kertojana niin tärkeän, ettei museo tulisi ilman häntä toimeen. Toinen tapa on tuoda museoon omia tai itse hankittuja esineitä, ”pelastaa” katoavia aarteita menneisyydestä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole niinkään esineen pelastamista, vaan merkin jättämistä museoon. Kun museoharrastaja tuo museoon oman esineensä, hän kuuluu itsekin erottamattomasti museoon. Museoon tuotu oma esine on tapa piilottaa itsensä varmaan talteen museossa. Se luo tunteen siitä, että on osa museota ja museo on osa itseä.
Moni valtion hallinnoima museokohde on joutunut vaikeaan tilanteeseen, kun kiristynyt valtiontalous on leikannut kulttuurialan määrärahoja. Miten Urajärven kartanomuseon tulevaisuus voidaan turvata ammattimaisesti hoidettuna avoimena kulttuuriperintökohteena? Kartano on Asikkalassa, Vääksyn kanavan ja Heinolan välisen tien puolivälissä, ja kartanoa ympäristöineen on hoidettu ja säilytetty alkuperäisessä asussaan yleisölle avoimena kartanokotina Lilly ja Hugo von Heidemanin testamentin mukaisesti.
Lähitulevaisuudessa museon käyttöön on vapautumassa lisätiloja, joiden myötä tarjoutuu mahdollisuus kehittää uusia toimintamuotoja. Minkälaisia toimintoja voidaan kehittää Urajärven kartanomuseolle, jonka vetovoimatekijöitä ovat muun muassa ehyt kartanokotikokonaisuus, ainutlaatuinen maisemapuisto ja Natura-luonto?
Tavoitteena on kehittää kartanomuseosta kulttuurimatkailullisesti kiinnostava ja uusia kohderyhmiä houkutteleva tutustumiskohde. Tässä joitakin teesejä kehityspolkujen avaamiseksi: Museon pitää verkostoitua alueen muiden toimijoiden ja palveluntuottajien kanssa. Paikallisten ihmisten sitouttaminen mukaan kartanon tuleviin toimintoihin elävöittää ja tiivistää kylän yhteisöllisyyttä ja luo pysyviä työpaikkoja alueelle. Syntyisikö siitä käsityöläisyhteisön ylläpitämä kulttuuripuisto? Kartanomuseo muodostaa kokonaisuutena monipuolisen kulttuurimiljöön ja loistavan näyttämön kulttuuriympäristökasvatukselle. Kartanon historia on täynnä tarinoita, jotka draaman keinoin avaavat vieraille mahdollisuuksia eläytyä kartanon menneisyyteen. Sosiaalista mediaa hyödyntämällä museo voi luoda oman verkkoyhteisönsä ja vuorovaikutteisen markkinointi- ja tiedotuskanavan.
Minkälaisilla verkostoilla luodaan onnistuneita kulttuuripalvelukonsepteja? Minkälaista osaamista tarvitaan ”uuden” museon pyörittämisessä? Minkälaisia monitaitureita tarvitaan tulevaisuuden museossa, jossa entistä enemmän vaaditaan kykyä ongelmien ratkaisuun rakennusten perustuksien korjauksista markkinointikirjeiden kirjoittamiseen. Toisaalta vaaditaan syvällistä ammatillista erikoisosaamista, toisaalta laaja-alaista näkemyksellisyyttä ja konsultoivaa otetta. Miten museon voi muuttaa yritykseksi ja mikä olisi ”oikea” yritysmuoto museolle?
Helmikuussa 2012 alkaneen Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö , EEMU -hankkeen keskeisenä tavoitteena on kehittää paikallismuseoista houkuttelevia ja avoimia toimintaympäristöjä. Hankkeessa pyritään herättämään yleisön kiinnostusta Etelä-Karjalan paikallismuseoihin ja kehitetään paikallismuseokohteita potentiaalisina harrastuspaikkoina. Tavoitteena on luoda työkaluja ja verkostoja, joita paikallismuseotoimijat voivat hyödyntää myös tulevaisuudessa.
Etelä-Karjalan museo toteutti vuonna 2011 Paikallismuseot nykyaikaan -hankkeen, jossa kerättiin tietoa alueen paikallismuseoista ja niiden toimintatavoista. Hankkeen aikana pohdittiin keinoja, joilla voitaisiin lisätä yleisön kiinnostusta paikallismuseoihin sekä ideoitiin toimintamalleja, joita nyt kakkosvaiheessa toteutetaan käytännössä. Paikallismuseotoimintaa kehitetään niiden tarpeiden ja olemassa olevien resurssien pohjalta.
EEMU -hankkeen keskiössä ovat kolme Etelä-Karjalaan perustettavaa paikallismuseotyöryhmää, jotka toimivat perustana uudenlaiselle yhteistyöverkostolle. Työryhmissä järjestetään koulutusta, jaetaan paikallismuseotoiminnasta saatuja kokemuksia ja kehitetään toimintamalleja kaikkien museoiden käyttöön. EEMU-hanketta rahoittavat Etelä-Karjalan Liitto ja kaikki Etelä-Karjalan kunnat.
