Tiivistelmä Kalle Kallion puheenvuorosta
Sateenkaarikansa ja muut marginaaliryhmät: miten päästään kaapista museoon?
Referoija Johanna Latvala-Koistiola
Mikä ihmeen LHBT?
LHBT – ryhmään kuuluvat lesbot, homot, bi-seksuaalit ja transihmiset. Kuitenkin nämä edellä olevat termit ovat vain kategorisointeja. Mitkä olisivat oikeat termit, entä mikä on oikeaa seksuaalisuutta? Esimerkiksi englannin kielessä puhutaan ”pervoista” (queer).
Miten LHBT – ryhmään liittyvä näyttely voidaan laittaa esille museoon?
Oleellisinta museon kannalta on LHBT – ryhmän kokemuksellisen historian esittely. Museo ei halua esitellä: ”Tässä on tuoli, jossa homo se ja se on istunut vuonna x”, vaan voidaan muun muassa haastattelujen perusteella esitellä, miten ihmiset ovat reagoineet tavatessaan ensi kertaa LHBT – ryhmään kuuluvan henkilön.
Alan tutkimus
Myös vähemmistöjen historiasta on olemassa paljon tutkimusta. Muun muassa Tuula Juvonen, Jan Löfström ja Kati Mustola ovat tutkineet vähemmistöjä. Akatemiatutkija Tuula
Juvonen tutkii parhaillaan, miten kirjastot, arkistot ja museot ovat käsitelleet seksuaalisia vähemmistöjä, tai jos niitä ei ole käsitelty, niin mistä se johtuu. Juvosen mukaan se, miksei vähemmistöjä ole käsitelty johtuu kolmesta syystä. Joko muistiorganisaatio on sitä mieltä, että lhbt-kokemuksia ei ole edes ilmennyt historian kuluessa; ilmiötä ei osata nimetä tai vähemmistöön liittyvää aineistoa ei ole kerätty. Kaikki nämä edellä mainitut seikat ovat syitä siihen, miksei vähemmistöjä ole tallennettu. Puhutaan ns. ”pervokompetenssista”, eli ratkaisuksi tallennusongelmiin suositellaan osaamista ja ymmärtämistä näiden aineistojen käsittelyyn sekä systemaattista tallennustyötä. (Mikäli haluat tietää lisää Juvosen tutkimuksesta, katso seuraava linkki: http://www.uta.fi/laitokset/naistutkimus/juvonen.htm).
Vaarin paketti ja sateenkaarinappi - näyttely
Setan, Työväen keskusmuseo Werstaan ja Työväen Arkiston yhteistyöprojekti käynnistyi vuonna 2002. Projektin tiimoilta on muun muassa järjestetty koulutustilaisuuksia Setan aktiiveille sekä näyttely ”Vaarin paketti ja sateenkaarinappi (5.7 - 16.10.2005). Näyttelyn teemoja olivat ensiksikin rikos ja salaisuus, oma julkisuus, ”kun me kohdattiin”, oma kulttuuri, sukupuolia, sateenkaariperheet, näkyväksi, kirjallisuutta ja viimeiseksi LHBT tutkimus. Lisäksi Työväen Arkisto järjesti vuonna 2005 ”Näkymättömästä näkyväksi” – muistitietokeruun ko. asian tiimoilta.
Näyttelyn aikana otettiin vastaan näyttelyyn liittyviä lahjoituksia. Näin museo sai sellaisia esineitä, mitä sillä ei ollut ennestään, mutta pitäisi olla. Syntyneessä kokoelmassa oli symboliesineitä kuten rintanappeja, lippuja ja hääkakun koristeita; vähemmistöille tunnusomaisia vaatteita; fetisismiin ja seksileikkeihin liittyviä vaatteita ja esineitä; kirjoja, lehtiä, mainoksia ja pienpainatteita sekä arkistoaineistoa eli muistitietoa, päiväkirjoja, kirjeitä ja niin edelleen.
Yleisön reaktioita näyttelyyn
Näyttely sai paljon kiitosta – ei vain vähemmistöjen edustajilta itseltään, vaan ylipäätään siitä, että tällainen näyttely järjestettiin. Näyttelyllä oli siis myönteisesti siihen suhtautuneiden mielestä itseisarvoa sinänsä. Aihe oli myös hyvin mediaseksikäs, ja näyttelystä kerrottiin mm. YleX-radiokanavalla. Näyttely vetikin väkeä odotettua paremmin. Toisaalta museo sai ehkä jonkinlaisen homomuseon leiman näyttelyn myötä. Kielteisesti näyttelyyn suhtautuneiden mielestä homoseksuaalisuutta ei saisi esitellä julkisesti. Joidenkin mielestä vähemmistöjen historia ei ole oikeaa historiaa, ja sitä vähäteltiin ”säälittävänä himphamppuna”. Jotkut eivät halunneet tulla museoon, koska siellä järjestettiin tällainen näyttely. Museokentän sisäinen kritiikki liittyi taas siihen, että vähemmistönäyttelyjen tekeminen ei kuulu Werstaan toimialueeseen.
Marginaalit ja museo
Museo mielletään arvottavaksi laitokseksi. Museossa esillä olevan asian katsotaan olevan tärkeä. Museoiden on vaikea käsitellä negatiivisia asioita (Stalin, Hitler), koska museot mielletään hyvien ja arvokkaiden asioiden käsittelijöinä. Museot myös luovat ilmiöille statusta eli toimivat arvon lisääjinä. Tämän vuoksi marginaaliryhmien esille oton katsotaan olevan lähes aina kannanotto niiden puolesta. Kannanottoja voidaan tehdä myös aktiivisella kokoelmapolitiikalla. Tulisi muistaa, että ”marginaalit” ovat aina suhteellisia ja aikaan sidottuja sekä perustuvat usein ennakkokäsityksiin.
Mistä marginaaleja sikiää?
Yhteiskunnalliset muutokset tuovat jatkuvasti julkisuuteen uusia ilmiöitä, joita museot eivät osaa, halua tai uskalla huomioida. Museot ovat valitettavan usein perässähiihtäjiä. Museoiden ongelmana on sekin, että on valtavirran tallentaminen voi olla rahoittajien mielestä tärkeämpää kuin huomion kiinnittäminen marginaaleihin. Kuitenkin monesti kiinnostavimmat marginaalit erottuvat arjen poikkeamina, jotka huomataan vain jostain tietystä näkökulmasta. Marginaaliryhmiin kuuluvat myös syrjäytyneet, romanit jne.
Museoalan kapeat näkökulmat
Kulttuurihistorialliset museot eivät yksin tavoita marginaali-ilmiöitä, koska ne tekevät samansuuntaista tallennustyötä, vaikka luulevatkin tekevänsä jotain erityistä. Marginaalit liittyvät sosiaalihistoriaan, eli jäävät usein huomaamatta esimerkiksi materiaalisiin aikakausiin ja alueisiin perustuvilla museojaotteluilla. Tarvitaan näkemyksiä ja oivalluksia!
Eettiset ongelmat
Henkilötietolaki rajoittaa aineiston kytkemistä henkilöön. Tämä ongelma on kuitenkin pienempi museoille kuin arkistoille. Henkilön kuolemasta täytyy olla kulunut vähintään 20 vuotta ennen kuin arkaluontoista aineistoa voi kunniaa loukkaamatta käyttää. Voiko esim. julkistaa homon päiväkirjat tai fetissiklubilta saatua muistitietoa? Entä millaisilla asiasanoilla mahdollista kertynyttä aineistoa tulisi luetteloida? Tärkeintähän on löytää esine oikeasta asiayhteydestä. Entä voidaanko kuollut henkilö yhdistää johonkin marginaaliryhmään? Ongelmia aiheuttavat myös ajassa muuttuvat käsitteistöt ja lokeroinnin vaara. Esimerkiksi 1800-luvun homous ei ole samanlaista kuin homous nykyään.
Tunnista marginaalit
Usein media laittaa yhteiskunnallisesti tärkeät asiat tärkeysjärjestykseen. Myös yliopistojen tuoreet tutkimukset ovat yleensä hyvin ajan hermoilla. Marginaaliryhmiin liittyvä materiaali saattaa syystä tai toisesta olla vaarassa tuhoutua. Perilliset voivat sensuroida sitä tietoa, mitä edesmenneestä annetaan julki muille ihmisille. Viiteryhmät, kuten Seta, jotka haluavat löytää oman historiansa helpottavat museoväen työtä. On huomioitava, että museoarvo muodostuu hitaasti. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, voi ”himphamppu” – kokoelma olla arvokas.
Lopuksi vaikeita kysymyksiä
Miten museo voi tunnistaa oman heteronormatiivisuutensa? Esimerkiksi malliperheet ovat usein heteroperheitä. Miten museot käsittelevät seksuaalisuutta? Voiko seksuaalisuutta olla käsittelemättä? Millaisen kuvan ihmisistä kokoelmat antavat? Entä näyttelyt? On varottava sitä, että asiaan tulee tirkistelyn maku, ja käsiteltävä asioita oikein ja asiallisesti. Museoiden prioriteettina on käsitellä homomaailmaa omana kulttuurimaailmanaan. Kun museo esittelee asiaa, on otettava huomioon se, tuleeko näkökulma näyttelyyn ulko- vai sisäpuolelta. Voiko ulkopuolinen ymmärtää asiaa ja jääkö sisäpuolisen mielestä asiasta jotain tärkeää pois? Apuna museo voisi käyttää marginaaliryhmän edustajia tai asiaa tutkineita henkilöitä. Viimeisenä muttei vähäisimpänä tulee kysymykseen se, onko museo valmis kestämään kriittistä palautetta vai varmistellaanko liikaa? Negatiivinen palaute on tuttua mm. teattereille. Miksi museoilla ei voisi olla sama mentaliteetti? Jos ei tehdä virheitä, ei tule onnistumisiakaan. Menkää ja tyrikää!