Pääkirjoitus

Useimmat meistä elävät jatkuvassa epävarmuudessa. Menestys opinnoissa mietityttää. Lomalla ei ole tiedossa töitä, mutta opiskellakaan ei jaksa. Valmistuminen kolkuttelee, silti tulevaisuus on epävarma.

Toiset keräävät näistä kysymyksistä hirveästi paineita. Osa taas ei ole koskaan osannut murehtia mitään. Useimmat ovat varmaankin minun laillani jossain siellä välillä, huolehtivat välillä liikaa ja toisinaan aivan liian vähän.

Useimpiin kysymyksiinsä opiskelija saa ennen pitkää vastauksen, joka joko miellyttää tai vain lisää tuskaa. Vastaus voi olla suora tai epäsuora, se voi myös herättää entistä enemmän lisäkysymyksiä.

Opiskelijoiden itsensä tekemät julkaisut vastaavat harvoin oleellisiin kysymyksiin. Usein ne keskittyvät liikaakin opiskelujen oheiselämään. Totta kai se on tärkeää, mutta kevyen hutun seasta olisi kiva löytää myös tukevampia sattumia.

Tosine-lehden linja on aaltoillut pitkähkön historiansa aikana vakavasta kevyeen, välillä myös aivan turhanpäiväiseen. Joskus kalasteltiin kunnianhimoisesti myös vesillä, jotka olisi ehkä voinut jättää arvovaltaisempien julkaisujen käsiin. Myöhemmin taas on liian usein jääty kokonaan rannalle ja tyydytty hukkumaan halpaan kotiviiniin.

Lehti on aina tekijöidensä näköinen. Nyt, kun lehden juhlavuosi lähestyy, toimitus on yrittänyt hieman ryhdistäytyä, vaihtelevalla menestyksellä. Jatkossa yritys on vielä kovempi keskittyä enemmän opiskelijoiden arkipäivään ja ajankohtaisiin huoliin, vastata polttaviin kysymyksiin.

Topi Nykänen

Puheenjohtajan terveiset

Viime vuosina ovat monet ainejärjestöt "etsineet itseään". Monissa on jouduttu miettimään tosi toimia väen liikkeelle saamiseksi, siis osallistumaan vaivalla järjestettyyn toimintaan. Vaikka ainejärjestöillä on Jyväskylän yliopistossa perinteisesti ollut vahvempi asema kuin osakunnilla, ei ainejärjestöjenkään ole syytä pitää asemaansa itsestään selvyytenä.

Järjestötoiminta kamppailee opiskelijoiden ajankäytöstä muiden harrastusten ja viestimien kanssa. Unohtaa ei sovi myöskään entistä vaativampaa opiskelutahtia ja joidenkin kohdalla myös työssäkäyntiä. Opiskelijoiden vapaa-aika on kokonaisuudessaan vähentynyt viime aikoina. Yhteiskunnan koviin vaatimuksiin valmistaudutaan esimerkiksi humanistisilla aloilla laaja-alaisilla tutkinnoilla, joiden kyhääminen vie aikansa.

Tätä silmällä pitäen on Tosineen toimintaa pyritty sijoittelemaan vuoden mittaan niin, että mahdollisimman moni pääsisi osallistumaan. On myös tarpeen järjestää erilaista toimintaa, jotta kaikille löytyisi jotain kivaa. Uusin viritelmä oli lautapeli-illat, joita viime talven mittaan järjestettiin. Lisää on tiedossa taas syksyllä.

Tosineella on vahvat perinteet. Tapahtuman perinteisyys ei välttämättä kuitenkaan riitä vetovoimaksi. Perinteitä on tarpeen vaatiessa uskallettava uudistaa ja tehdä kiinnostavammaksi. Perusajatus eli virkistävän ja mielekkään vapaa-ajan toiminnan järjestäminen ei saa unohtua.

Toinen tärkeä toimintamuoto eli historian opiskelijoiden etujen ajaminen yliopistomaailmassa ei myöskään ole menettänyt merkitystään. Se tuntuu parin vuosikymmenen jälkeen taas tuiki tarpeelliselta. Asioita valmistellaan nopeasti ja vaikka avoimesti keskusteltaisiinkin, opiskelijan näkökulma ei välttämättä aina ole se päällimmäinen. Näiden askareiden parissa Tosine jatkaa jälleen syksyllä!

Hauskaa kukanpäivää ja rentouttavaa kesää kaikille!

Eveliina Pynttäri

>>Takaisin

Testamenttini Tosinen jäsenille

"Tämä on testamentti, jota en koskaan uskonut joutuvani kirjoittamaan. Minut on kohdannut syvä suru. Sydämeni on murtunut, enkä tuskani määrää voi sanoin kuvata. Iso osa maailmaani tyhjeni 25.2.2003, kun urani Tosinen liikuntavastaavana loppui ilman menestystä.

Olen elämässäni aina pyrkinyt itse vastaamaan teoistani ja elämääni koskevista asioista, ja niin teen myös nytkin. Liikuntavastaavana minun olisi pitänyt johdattaa Tosine suurempaan menestykseen liikunnan saralla. Kultaa ja kunniaa, pokaaleja ja mitaleja olisi pitänyt olla roppakaupalla! Tosinen menestyksekäs historia velvoitti jo tähän. Mutta vastuukaudellani on tutuksi tullut vain tappion karvas kalkki. Voiton euforisesta huumasta emme ole liiemmälti päässeet nauttimaan. Nyt saan tästä valtavasta menestyksen puutteesta maksaa kalliin hinnan. Mielessäni pyörii monia kysymyksiä, ja vaikka kuinka yritän kapinoida vastaan, en voi tapahtunutta muuttaa. Allekirjoittanut kantaa vastuun kaikesta tapahtuneesta.

Sydämeni pohjasta haluan pyytää virheitäni anteeksi tosinisteilta ja koko urheilevalta opiskelijaväeltä. Samalla esitän nöyrät kiitokseni kaikille tukijoilleni vuosien varrelta. Te olette ystävieni ohella auttaneet minua jaksamaan.

Nyt jos koskaan tuki on tarpeen. Liikunta ja Tosine antoi minulle paljon, paljon se myöskin otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi. On aika uuden elämän. Kauan sitten, kun pienenä historianopiskelijan alkuna ensimmäisen kerran liikuntavastaavan suuriin saappaisiin astuin, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska. Vajosin ja nousin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tuhannet litrat hikeä ja kyyneleitä saivat nyt surun sävyt. Sieltä ammensin myös vahvuuden, jonka avulla selviän kaikista noista pettymyksistä.

Vielä kerran korviini kantautuu hiljaisen Rentukan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa taas kerran takaisin, istahdan tiskille, tilaan yhden pitkän ja pyydän sielulleni rauhaa."

Jyväskylässä
huhtikuun 16. päivänä 2003

Janne Saastamoinen
Tosinen liikuntavastaava 2002-2003

>>Takaisin

Uraohjaaja valistaa opiskelijoita:

Älä anna muiden ohjailla valintojasi

Yliopiston rekrytointipalvelujen uraohjaaja valittelee, että perinteet painavat opintojen suunnittelussa yhä liikaa. Ei uskalleta käyttää mielikuvitusta, vaikka juuri se olisikin työelämässä valttia.

Annamari Rovamo valmistui kymmenen vuotta sitten Jyväskylässä maisteriksi yleisestä historiasta. Nykyisessä työssään hän ei tarvitse historian tietojaan lainkaan.

- Tähän työhön, niin kuin lukuisiin muihinkin, haettiin vain yleisesti maisteria. Historian substanssiosaamisella en tee mitään, muut taidot ratkaisevat.

Tosinen järjestämässä työelämäpäivässä 10. maaliskuuta puhunut Rovamo on Jyväskylän yliopiston rekrytointipalvelujen uraohjaaja. Häneltä käydään siis etsimässä vastausta kysymykseen: mikä minusta tulee isona?

Rovamo patistaa opiskelijoita käyttämään mielikuvitusta ja kuuntelemaan halujaan tutkinnon suunnittelussa. Hän myöntää, että yliopiston laitoksilla jylläävät vanhat asenteet, jotka ohjaavat varsinkin uusia opiskelijoita valitsemaan perinteisiä sivuaineita.

- Historia-aineiden ja yhteiskuntatieteiden perinne ohjaa yhä sivuainevalinnoissa. Ne ovat ehkä oleellisia tutkijoille, mutta aika harvasta tulee tutkijaa. Epätavallisempia vaihtoehtoja voisi suositella aktiivisemmin.

Laitos on tuoreelle opiskelijalle suuri auktoriteetti, jonka henki vaikuttaa syvästi. Rovamo kehottaa erityisesti uusia opiskelijoita toimimaan hieman opinto-oppaitakin vastaan.

- Hyvin harva uusi opiskelija on suunnitellut opintojaan eteenpäin, he ovat vain tyytyväisiä sisäänpääsystä. Propaganda uppoaa tyhjään päähän helposti, vaikka silloin tulisi ajatella tulevaa, Rovamo keventää.

Poikkitieteilijät kunniaan

Suuri sivuaineiden valinnanvapaus voi häikäistä, mutta Rovamon mukaan mitään ei kannata sulkea pois, jos aihe vain kiinnostaa. Humanisti voi lukea myös luonnontieteitä ja toisinpäin. Hän kertoo esimerkin historianopiskelijasta, joka sai työpaikan viiden opintoviikon biologianopintojensa ansiosta.

- Laaja-alaisuutta ja poikkitieteellisyyttä arvostetaan työmarkkinoilla. On erityisen tärkeää, että pystyy perustelemaan työnantajalle, miksi ainevalinnat sopivat juuri tähän työhön, Rovamo viittaa tulevaisuuteen.

Akateemiset työmarkkinat jakautuvat professio- ja yleisiin työmarkkinoihin. Vaikka professiotyömarkkinoilla (opettajat, lääkärit...) on selkeät muodolliset pätevyysvaatimukset, ylimääräiset valinnat ovat silti eduksi. Pelkkä historianopettaja työllistyy heikommin kuin jonkin toisenkin aineen hallitseva opettaja.

Yleisillä työmarkkinoilla peli on paljon vapaampaa. Tutkinnon rakenne nousee erityisen tärkeään asemaan, jos työpaikkaan ei ole muodollisia pätevyysvaatimuksia.

Annamari Rovamolta kysytään usein hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja opintojen suunnittelusta ja siitä, kuinka paljon mitäkin ainetta tulisi lukea. Hän ei kuitenkaan halua liikaa ohjailla opiskelijoita. On tärkeää, että kiinnostus itselleen tärkeisiin asioihin näkyy sekä opinnoissa, työkokemuksessa että harrastuksissa.

- Kielitaito, it-taidot ja erityisesti suhteet ovat yleensä aivan olennaisia asioita. Lehdissä ilmoitetaan vain noin 20 prosenttia avoimista työpaikoista, joten suhdeverkostolla on suuri merkitys, Rovamo painottaa.

Uraohjaajan mukaan paljon puhutun eläkebuumin varaan ei kannata laskea paljon, vaikka esimerkiksi Sailaksen ryhmän esitys lähtee tästä olettamuksesta. Työpaikkoja kyllä vapautuu paljon, mutta opiskelijoitakin on valtavat määrät.

- Teille on tärkeää, että pystytte erottumaan muista myös tutkintonne osalta. Itse olen kyllä tästä huono esimerkki, sillä minä valitsin ne kaikkein perinteisimmät sivuaineet, Rovamo naurahtaa.

Topi Nykänen

>>Takaisin

Professori Toivo Nygård 60 vuotta

Topi arvostaa opiskelijansa korkealle

Jo melkein 40 vuotta Jyväskylän yliopistoelämässä vaikuttanut Toivo Nygård kehuu estoitta nykyopiskelijoiden tasoa. Keväällä 60 vuotta täyttäneen professorin mielestä tutkimus- ja opetustoiminnat eivät silti vieläkään kohtaa tarpeeksi hyvin.

Jos asiat olisivat 40 vuotta sitten menneet hieman toisin, Historian ja etnologian laitoksen johtaja ja Suomen historian professori Toivo Nygård olisi saattanut juhlia maaliskuisia 60-vuotispäiviään aivan toisenlaisissa ympyröissä. Erilainen valinta olisi voinut tehdä Topista vaikka metsänhoitajan.

- Siihen aikaan hakupapereita läheteltiin moneen suuntaan, kun vain harvaan oli pääsykokeita. Minulla olikin sitten paikka auki myös Helsingin metsätieteelliseen.

Tuolloin kouluissa ei juuri ollut ammatinvalinnan- tai opintojen ohjausta. Tiedot ammateista olivat hataria ja perustuivat usein stereotypioihin.

- Maalaispoikana minulla oli hieman sellainen kuva, että metsätieteellisestä valmistuu valtion metsänhoitajia ja juristeista tulee nimismiehiä. Näitä vaihtoehtoja sitten puntaroin, mutta lopulliseen valintaan vaikutti sellainenkin triviaali seikka, että Jyväskylä oli lähellä kotiseutua, Alajärveltä kotoisin oleva Topi kertoo.

Aivan ansioitta ei kuitenkaan päästetä vanhoja opettajia. Lukioaikojen esimerkki kannusti valinnassa ja jaksaa kuulemma innostaa edelleen.

Opiskelutoveri muistelee Topia jämptiksi ja asioista huolehtivaksi opiskelijaksi, jonka johtajaominaisuudet näkyivät varhain. Kymmeniä vuosia Topin tuntenut kollega tunnistaa kuusikymppisessä professorissa yhä samat peruspiirteet kuin parikymppisessä opiskelijassa: huumorintajuinen, joukossa viihtyvä ja näkyvä hahmo.

Yliopistoperhe kasvoi suursuvuksi

Toivo Nygårdin esimerkki kertoo jälleen kerran sattuman merkityksestä uravalinnoissa. Opiskeluaikoina hän kyllä suoritti opetusharjoittelun mutta halusi uraltaan eri tavalla liikkumavaraa kuin opettajan työ olisi tarjonnut.

- Silloin yliopistoissa ei ollut varsinaisia tutkijan paikkoja tai tutkimusprojekteja. Vuonna 1968 täällä laitoksella vapautui assistentin paikka ja yliopistokaupungin ilmapiiri houkutteli jäämään.

Muutamaa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa Tampereella vietettyä vuotta lukuun ottamatta Topi on työskennellyt Jyväskylässä jo kohta neljä vuosikymmentä. Yliopisto on noina vuosina kasvanut valtavasti.

- Suurin muutos on tietysti ihan fyysinen kasvu. Silloin kaikki mahtui Seminaarinmäelle ja kaikki tunsivat toisensa. Yliopistomaailma oli perhemäisempi ja selväpiirteinen: oli OKL ja tiedekunnat. Sittemmin kaikki on kasvanut ja tunnelma hajonnut.

Kokonaisuutena muutos ei kuitenkaan ole ollut niin järisyttävä. Jo 1960-luvulla Jyväskylä oli vilkas yliopistokaupunki. Erityisen merkittäväksi professori on havainnut väestörakenteen muuttumisen. Opiskelijoiden määrän suunnaton kasvu on nuorentanut kaupunkikuvaa suuresti.

Tosine näytti tutor-mallia

Myös itse opiskelu on muuttunut valtavasti. Nykyopiskelijoilla on tutorointia ja ohjausta, mutta 60-luvulla annettiin vain painettu opinto-ohjelma käteen ja käskettiin opiskella.

- Tosine oli Jyväskylässä aivan ensimmäisenä aloittamassa tutorointia 60-luvun puolivälissä. Kokemukset olivat hyviä, ja toiminta levisi nopeasti koko yliopistoon, Topi muistaa.

Neljässäkymmenessä vuodessa opiskelun painopiste on myös siirtynyt luennoista entistä enemmän pienryhmätyöskentelyn ja seminaaritöiden suuntaan. Tuolloin 60-luvulla yliopiston perusopetustaso lähti jo lukiosta tutuista asioista. Nyt opiskelijat alkavat syventää pohjatietojaan huomattavasti aiemmin.

- Ehkä minun sukupolveni tiesi harvemmista asioista mutta hieman syvemmin. Nykyään tietoa ja valinnanvaraa on niin valtavasti koululaitoksessakin, Topi tuumii.

Varsinkin historian vähäisyys lukion kurssien joukossa ihmetyttää monia. Lukion pakollinen historia alkaa autonomian ajalta, eikä monessa koulussa ole edes syventäviä kursseja tarjolla. Historian laitos on yrittänyt hieman helpottaa tätä tarvetta pitämällä Lyseon ja Normaalikoulun lukiolaisille Ruotsin vallan ajan kurssia jo useampana vuonna.

Kokonaisuutena Topi kuitenkin kehuu nykyistä opiskelijasukupolvea varsin suoraan. Kun 60-luvulla päästiin sisään papereilla, opiskelijoiden sopivuutta alalle ei juuri mitattu. Nykyiset opiskelijat ovat selvästi valikoituneempaa joukkoa.

Käsitys opiskelusta on muuttunut

Jos opiskelijat ovatkin tarmokkaita, niin opiskelijatoiminta sen sijaan on väljähtänyt vuosikymmenien aikana. Topin mielestä sen selittää pitkälti sama asia kuin puolueiden välisten ristiriitojen laimenemisen: suurin osa ajetuista asioista on jo toteutunut.

Toisaalta myös työmarkkinatilanteen totaalinen muutos on vaikuttanut asiaan. Ennen ei ollut niin väliä mitä opiskeli, töitä oli kuitenkin. Nyt tutkinnot ovat tavattoman paljon laajempia, jolloin oheistoiminnalle ei jää niin paljon aikaa.

- Ja vielä koko ajatus opiskelusta on muuttunut suuresti. Ennen se nähtiin poikkeuksellisena välivaiheena, jolloin oli tavallaan lupa tehdä kaikkea ennen oikeaa elämää. Monista kumouksellisista tulikin vanhaa yhteiskuntaa säilyttäviä tekijöitä. Nykyään opiskelu on vain yksi osa elämää, eikä se eroa niin suuresti muusta ajasta, Topi miettii.

Topi puhuu mielellään opiskelijoista ja korostaa, että he ovat perusta ja voimavara kaikelle toiminnalle yliopistoissa. Hän on myös ylpeä laitoksensa tutkimuksen tasosta, mutta harmittelee, että opetus ja tutkimus nähdään yhä yliopistomaailmassa toisistaan liikaa irrallaan.

- Tulevaisuudessa kampukset ehkä kilpailevat opiskelijoista nykyistä tiukemmin. Meidän pitää tehdä kaikkemme, että tulevaisuudenkin opiskelijat jaksavat kiinnostua alasta.

Topi Nykänen

>>Takaisin

60-luvulla tanssittiin, 70-luvulla autettiin, 80-luvulla taannuttiin ja 90-luvulla vain juhlittiin

Tosineen toiminnalliset juuret

Tosine ry on Jyväskylän yliopiston vanhin ainejärjestö. Siten sen perinteetkin saattaisivat juontaa juurensa kaikkein kauimmas menneisyyteen. Mutta löytyykö nykyisestä toiminnasta enää samanlaisia tai vastaavia tapoja ja tapahtumia, joita oli jo perustamisvuotena 1959 tai heti 1960-luvulla?

Tämä on katsaus Tosineen perinteisiin tapahtumiin ja tapoihin. Kyseessä ei siis ole mikään järjestelmällinen tutkimus, vaan yhdelle vaatimattomalle tosinelaiselle syntynyt mielikuva ainejärjestön toimintakertomusten ja muutamien haastattelujen perusteella.

Kuten järjestötoiminnassa yleensä, toiminnan painotukset muuttuvat ajan virtausten, mutta myös toimihenkilöiden kiinnostuksen ja innostuksen mukaan. Toki myös suuri yleisö eli historian opiskelijat ovat aina äänestäneet jaloillaan ja ilmaisseet, mikä toiminta milloinkin kiinnostaa. Välillä toiminta on ollut hyvinkin aktiivista, mutta selviä seesteisiäkin aikoja on ollut, esimerkiksi 1980-luvun loppupuolella, jolloin huhut kertovat järjestöä meinatun lakkauttaakin.

Esitelmä- ja keskustelutilaisuudet

Tosineen parin ensimmäisen vuosikymmenen runsaslukuisin toimintamuoto oli erilaisten esitelmä- ja keskustelutilaisuuksien järjestäminen. Alkuvuosina niitä järjestettiin teeiltojen muodossa, myöhemmin muutenkin. Ainakin jossain määrin iltoja värittivät myös ajankohtaiset, poliittisetkin aiheet.

Enimmäkseen aiheet liikkuivat kuitenkin historian piirissä.

Alustuksen piti yleensä joku laitoksen henkilökunnan jäsen, mutta myös opiskelijat. Sitten keskusteltiin. Teeiltoihin saatettiin liittää myös uusien opiskelijoiden esittely, sekä elokuva- tai muita esityksiä. Keskustelutilaisuuksissa korostui Tosineen etujärjestörooli. Opiskelijat saatettiin kutsua koolle myös laitokselle, jos aihe liittyi suoraan opiskeluun. Toisaalta esitelmillä oli paikkansa tiedon välittäjänä, aikansa internetinä.

Tilaisuuksien suosio näyttää lopahtaneen 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Liekö tulleet modernimmat viestintäkeinot tilalle, vai mikä oli syynä? Nykyäänhän kaikenlainen keskustelu käydään useimmiten sähköpostilistoilla eikä opiskelijoita tahdo millään saada osallistumaan laitoksen avoimiin keskustelutilaisuuksiin.

Juhlat ja illanvietot

Lähteet ja perimätiedot kertovat illanvietto-, tanssi- ja laulutilaisuuksista toiminnan alkuvuosista lähtien. Toiminnan painopiste oli kuitenkin selvästi esitelmä- ja keskustelutilaisuuksissa - ainakin toimintakertomusten mukaan. Ehkä tästä syystä ei viihdepuolta ole toimintakertomuksiin kirjattu. Illanviettoja kuitenkin järjestettiin ja olipa viritteillä Tosineen oman laulukirjankin kokoaminen.

1960-luvun loppupuolella Tosine kunnostautui varsinkin kesäisin tanssien järjestäjänä Ilokivessä. Sittemmin tulivat kuvioihin "discotanssit", joita järjestettiin lähinnä kaupungin eri ravintoloissa. Lisäksi Tosine on alusta alkaen kunnostautunut oman historiansa juhlinnassa: tasavuosia täytettäessä on aina muistettu juhlia kunnolla.

Pikkujoulun vietosta on maininta jo vuodelta 1961, joten perinne on vahva silläkin saralla. Samoin on laita Kukanpäivän kevätjuhlankin. Ennen suomalaistamista Flooranpäiväksi kutsuttua juhlaa vietettiin pitkään Kuokkalassa, (Survo-)Korpelan tilalla. Kirjailijatalolla kesää on vastaanotettu 1990-luvun puolivälistä saakka. Juhliin on jo pitkään kuulunut täytekakkukahvit ja neppauskisa. Jonkin aikaa oli perinteenä, että tytöt ja pojat esittivät vuorovuosin juhlissa jotain ohjelmaa, yleensä tanssia. Tästä on konkreettinen esimerkki nähtävillä Tosineen huoneen kaapin oveen kiinnitetyssä kuvassa. Tarina ei kerro, kumpien vuoroon perinteen ylläpito tyssäsi.

Esitelmäiltojen tilalle nousi 1980-luvulla vahvasti erilaiset saunaillat. Oli "tavallisia" saunailtoja ja tenttisaunoja tentin kanssa ja ilman. Kalevalan päivänä saunottiin "Wäiskin saunassa". Kortepohjan saunat näyttävät olleen ahkerasti tosinelaisten käytössä. Tultaessa 1990-luvun puoliväliin ainejärjestön parissa kylpeminen laantui. Tilalle alkoi kehkeytyä ihan uusia juttuja, esimerkiksi Raxit ja Pubibussi.

Raxi-innostus sai nimensä mukaisesti alkunsa Jyväskylään rantautuneesta Rax-ravintolasta. Kirjaston kahvilan ideahautomossa keksittiin, että entäs jos saisi juoda tietyllä rahalla niin paljon kuin haluaa... Sama taka-ajatus lienee ollut pubibussinkin taustalla. Perusideana oli lähettää maisterit ja ylioppilaat maakuntaan milloin minkäkin teeman siivittämänä. Pukeutumiskoodi on vaihdellut puvusta ja ylioppilaslakista tuulipukuihin. Matkareitit ovat vaihdelleet kaikkiin ilmansuuntiin Jyväskylästä.

Alkuvuosina niin Raxeihin kuin Pubibussiinkin liittyi keskeisesti FinnHits-teema. Vanhojen iskelmien tahdissa viihtyi yksi jos toinenkin juomalihastensa harjoittaja. Tapahtumat ovat säilyneet Tosineen bilekalenterissa jo kymmenisen vuotta, joten kuningasajatuksista voidaan puhua. Näissä teemoissa voisi kyllä olla jotain opiksi otettavaa...

Urheilu

Tosine on ollut aktiivinen paitsi hengellisten, myös ruumiillisten harrastusten parissa. Toimintakertomuksiin asti ovat 1960-luvulla päässeet hiihto- ja kävelyretket sekä huima Kampushiihtojen voitto. Tosineen voitokkaassa hiihtojoukkueessa ovat hiihtäneet mm. Toivo Nygård ja Heikki Rantatupa! Menestystä niitti myös HSH eli Historische Sport Verein mm. yliopiston jalkapallopuulaakissa 1981. Viime vuosikymmen menestysjoukkue taas oli MC Käsine, jonka saavutuksista voi lukea Tosineen huoneen seinän kunniakirjoista.

Oma Kuntokellarivuoronsa Tosineella on ollut 1960-luvun lopulta lähtien eli säännöllinen "kuntourheilu" on jatkunut pitkään. Alkuvuosina suosittuja lajeja olivat lentopallo ja pöytätennis. Nykyinen salivuorolaji eli sähly tuli kuvioihin mukaan 1980-luvulla eli heti lajin yleisemmän lanseeraamisen jälkeen Suomessa. Alusta alkaen miespuoliset aktiivipelaajat ovat kaivanneet joukkoonsa naisurheilijoita. Puulaakikuvioissa on myös oltu mukana alusta alkaen. Jostain kumman syystä aiemmin suosittu hiihto on jäänyt viime vuosina vähemmälle...

Toinen viime aikoina vähemmälle jäänyt perinne on opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan väliset ottelut esim. lentopallossa tai kolmiottelussa (lajeina hiihto, uinti ja pöytätennis - ohjelma vuosimallia 1969). Myös omia liikuntapäiviä vietettiin pitkään yhdessä tai erikseen henkilökunnan kanssa.

Jyväskylästä maailmalle

Erilaisia tutustumisretkiä, excursioita, niin kuin niitä nykyään hienosti kutsutaan, on Tosineessa tehty alusta alkaen. Jo heti toisena vuotena 1960 käytiin Keuruulla ja Petäjävedellä sekä Helsingissä. Pääkaupungin reissulla vierailtiin viime vuosinakin tutuiksi tulleissa paikoissa kuten Kansallisarkistossa (silloin Valtion Arkisto) ja kansallismuseossa. Samankaltaisia tutustumiskäyntejä ja opintoretkiä on jatkettu säännöllisesti jo yli 40 vuoden ajan. Viime vuosina niiden yhteyteen on lisätty mausteeksi myös jotain "korkeakulttuurista" kuten teatteria, oopperaa tai musikaalia.

Vuonna 1966 Jyväskylässä perustettiin Historian Opiskelijoiden Liitto, HOL. Sen edustustehtävät veivät historianopiskelijoita eri puolelle Suomea tai paremminkin yliopistokaupunkeihin. Myös viikonloppuseminaarit olivat ohjelmassa alusta alkaen. Viime vuosien massojen osoittaman aktiivisuuden perusteella ei uskoisi, että kymmenisen vuotta sitten HOL:n seminaareihin lähdettiin Jyväskylästä lähes täysillä linja-autoilla.

Myös ulkomaille suunnattiin varhain. Ensimmäinen matka tehtiin tiettävästi 1961 Neuvostoliittoon. Tämä suuri ja mahtava itänaapurimme ja sen myöhemmät pikkuveljet Venäjä ja Baltian maat ovat olleet vuosien varrella suosittuja Tosineen opintomatkojen kohteita. Myös Ruotsissa ja Saksassa on vierailtu useamman kerran ja pari kertaa jopa Italiassa ja Kreikassa asti. Muutamat muutkin maat ovat olleet silloin tällöin määränpäänä. Myös kansainvälinen historianopiskelijoiden liitto ISHA on silloin tällöin vienyt tosinelaisia maailmalle. Esimerkiksi 1990-luvulla aktiiviset HOL- ja ISHA -vastaavat edustivat Tosinetta mm. Wienissä.

Konservatiivisuuden murusia

Ensimmäisen vuoden opiskelijoille on koko historian sivu järjestetty kaikenlaista tutustumistoimintaa. Fuksien jokasyksyinen enemmän tai vähemmän huippukohta, fuksiaiset ja haalarien hankinta on kuitenkin perinteitä tuoreimmasta päästä. Vielä 1990-luvun alussa fuksiaisia pidettiin täysin sopimattomina humanistien imagolle. Samoin haalarit leimattiin vähintäänkin teekkarien hörhötykseksi.

Nämä konservatiivisuuden rippeet hautautuivat kuitenkin melko nopeasti, sillä ensimmäiset fuksiaiset järjestettiin tiettävästi syksyllä 1992. Alkuvuosina tämä kastajaisrituaali kuulemma oli aika kesy, mutta eiväthän Tosineen fuksiaiset edelleenkään pahimmasta päästä yliopistossamme ole.

Lyhytaikaisia tai taantuneita perinteitä

Jokainen hallitus tai ikäluokka on aikanaan viritellyt mitä mielenkiintoisimpia tapahtumia. Osa ideoista on jäänyt elämään Tosineen toiminnassa pidempään, osa jatkunut vain kehittelijöiden aktiivikauden.

Esimerkiksi Vuorilampi oli 1990-luvun puolivälissä paikka, jossa viihdyttiin monissa merkeissä. Siellä järjestettiin mm. fuksiaiset, ISHA-saunailta ja talvirieha. Tässä talviriehassa oli lajeina hiihtoa, mäenlaskua, avantouintia ja lumenveistokilpailu. Tähän tapahtumaan lienee yhdistettävissä ne Tosineen huoneen kaapissa majailevat mystiset minisukset. Talviriehoja ei kuitenkaan Vuorilammella useita järjestetty paikan korkean vuokran vuoksi.

Lyhytaikaisia perinteitä oli myös Eriksgatan, jossa kaupungin baareja kierrettiin kuin kuningas ikään paikasta toiseen. Se oli 1980-luvun puolivälissä jonkin sortin edeltäjä Kauppakadulle perustettuun omaan opintokokonaisuuteen. Tietokoneilla pelattu NHL-lätkäturnaus oli 1990-luvun puolimaissa kova hitti. Alkulohkoja skabailtiin tosinelaisten kotona ja loppukilpailu järjestettiin Lillukassa. Voittajilla kiersi jopa oma pokaalinsa.

Vaihtelevalla jatkuvuudella on harrastettu myös hyväntekeväisyyttä. Ainakin 1970-luvun alussa lahjoitettiin rahaa pariinkin Vietnam-rahastoon. Lisäksi Tosineella oli 1980-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle libanonilainen kummilapsi, jonka koulutusta tuettiin järjestämällä erityisiä kummilapsi-iltoja. Tässä olisi ainakin hyvä imagollinen teema tulevaan käyttöön. Humanistien taloudenpito kokonaisuudessaan onkin sitten aivan eri juttu.

Perinteitä kunnioittaen

Tämän lyhyen katsauksen perusteella Tosineen toiminnassa on siis pitkäikäisiä perinteitä. Osa tavoista ja tapahtumista on säilynyt lähes sellaisinaan, kuten kukanpäivän juhlat. Osa esimerkiksi liikunnallisista tavoista on muuttanut hieman muotoaan. Joistakin perinteistä, kuten esitelmä- ja keskustelutilaisuuksista, on puolestaan "aika ajanut ohitse". Tosineen toiminnan juuret ovat kuitenkin vahvat ja niihin nojautuen on hyvä jatkaa.

Eveliina Pynttäri

>>Takaisin

Keskiajan asuinpaikka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Arkeologia historian aputieteenä

Hyvin vanhat kirjalliset lähteet ovat Suomessa harvinaisia ja kovin hajanaisia. Esimerkiksi keskiajan tutkijan on syytä tukeutua paljolti arkeologiaan.

Tosine suuntasi viime helmikuussa kulttuurimatkallaan Suomen Turkuun. Päävierailukohteina olivat Aboa Vetus ja Ars Nova -museot.

Aboa Vetuksessa tutustuimme museon perus- ja vaihtuviin näyttelyihin asiantuntevan oppaan johdolla. Opastuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, miten arkeologiaa voi käyttää historian aputieteenä.

Arkeologia on paljon enemmän kuin vain ruukunpalasten kaivelua maan uumenista. Mitä vanhempia aikoja tutkitaan, sitä enemmän siitä on apua historian tutkimuksessa. Vaikka arkeologia liitetään usein esihistoriallisen ajan tutkimiseen, Suomessa sen avulla tutkitaan paljon myös keskiaikaa, esimerkiksi Turussa.

Tähän on useita syitä. Ensinnäkin Suomesta löytyy jatkuvasti uusia keskiajalle ajoitettavia arkeologisia löytöjä. Toiseksi kirjallisia lähteitä on säilynyt hyvin vähän ja nekin kertovat ajastaan usein vain uskonnollisesta tai hallinnollisesta näkökulmasta. Lisäksi näiden lähteiden lukumäärä ei enää juurikaan lisäänny. Tietysti kirjallisia lähteitä tulkitaan uudestaan ja niiden kirjoa laajennetaan. Arkeologia voi kuitenkin tarjota kokonaan uutta tietoa keskiajasta.

Vanha Turku makaa maan alla

Aboa Vetus eli Vanha Turku -museo on oiva esimerkki Turun keskiajasta ja sen tutkimisesta. Museo esittelee maan alle hautautuneen historiallisen Turun kortteleita sellaisina kuin ne kaivettiin esiin Rettingin palatsin (eli museorakennuksen) kunnostustöiden aikana. Esillä ollut vaihtuva näyttely Arkeologin päiväkirjat esitteli näitä kaivauksia yksityiskohtaisesti ja havainnollisesti.

Opastuskierroksen edetessä perusnäyttelyyn saimme tutustua useisiin aihepiireihin, joihin arkeologisilla menetelmillä on saatu lisävalaistusta. Ihmisen arkipäivää on konstruoitu monin tavoin. Asuinpaikka tunnistetaan esimerkiksi hiiltyneistä tummentumista, jotka kehikkohirret ovat jättäneet sekä tulisijojen jäänteistä. Ruokataloutta hahmotetaan keraamisten astioiden palasten ja ruuantähteiden, erityisesti palaneiden eläinten luiden avulla.

Pukeutumisesta ja koristautumisesta kertovat korut, luiset kammat ja kangaspakkojen lyijysinetit. Vapaa-ajasta antavat viitteitä soittimet, leikkikalut ja pelit. Suomestakin on löytynyt keskiajalta tai uuden ajan alusta olevia arpakuutioita ja shakkilautoja. Myös selviä havaintoja lemmikkieläimistä on tehty jo keskiajalta. Kansainvälisiä yhteyksiä todistavat ulkomaalaiset rahat, lasiesineet ja pyhiinvaelluksesta kertovat esineet. Uskonnollisesta elämästä kertovat niin erilaiset ristit kuin kansanuskoon liittyvät shamaanien sauvat ja noitarummut.

Löydösten ajoituksessa käytetään apuna niin radiohiiltä, siitepölyjä, puiden vuosilustoja kuin maankerrostumiakin. Museon näyttelyssä tuli hyvin esiin se, miten elämisen merkit sijoittuvat maan eri kerrostumiin. Kaiken kaikkiaan näyttely oli rakennettu museaalisesti esimerkillisesti. Vanhaa tietoa pystyi usein vertaamaan nykyaikaiseen ja asiat esiteltiin muutenkin arkipäiväisen inhimillisesti ja saavutettavasti. Kävijän ei myöskään tarvinnut jäädä passiiviseksi kuulijaksi tai katselijaksi. Monet multimedialaitteet olisivat varmasti vieneet mennessään useiksikin tunneiksi. Myös onnenkolikkoja pääsi lyömään...

Arkeologia on siis erinomainen apuväline täydentämään ja jopa kumoamaan kirjallisista lähteistä saatua tietoa. Ongelmana on kuitenkin se, että useinkaan juuri kaivattua tietoa ei ole tarjolla. Kaivauksetkin ovat suurimmaksi osaksi ns. pelastuskaivauksia. Rakennustöiden aikana huomataan, että alueelta löytyy vaikkapa keskiaikainen asuinpaikka. Lain turvin paikalla suoritetaan arkeologiset kaivaukset ennen kuin rakennustöitä saa jatkaa. Aikaa ja resursseja ei juuri riitä siihen, että aktiivisesti etsittäisiin mahdollisia löytöpaikkoja.

Joka tapauksessa arkeologialla on vielä paljon käyttöä tulevaisuudessa. Puhutaan jo nykyajan arkeologiasta. Sadan vuoden päästä saatetaan esim. tutkia kaatopaikoilta kulutuskulttuuriamme.

Vanhaa ja uutta vuoronperään

Keskiajan Turusta sai jokainen uskalias hypätä suoraan 1900-luvun modernin taiteen lumoihin. Ars Novan nykytaiteen museossa vilisivät silmissä niin värit kuin kuviotkin. Rohkean arvion mukaan tässä museossa käytettiin noin kolme neljännestä vähemmän aikaa kuin keskiajan tunnelmissa. Kieltämättä myös epämääräisiä ääniä aiheuttava vatsa ajoi usean tosinelaisen liikkeelle suht nopeasti.

Nykyaikaisen opiskelijaruokailun tai kulturellin thai-lounaan jälkeen moni sukelsi vielä menneeseen Turun tuomikirkon sarkofagien ja museon lumoissa. Päivän päätteeksi sekoitettiin vanha ja uusi Kaupunginteatterin Pieni Kauhukauppa -musikaalilla. Muutamia vuosikymmeniä vanhan elokuvan ja Broadwayn kassamagneetin pohjalta sovitetun musikaalin vetonaula oli futuristinen kasvi. Päivän (ainakin illan) voi tiivistää yhteen sanaan: Raunikki!

Eveliina Pynttäri

>>Takaisin

Kuka on sairas: Sailas, hyvinvointiyhteiskunta vai arvomaailma?

Valtiosihteeri Raimo Sailas on seurakuntaansa puhutellut. Jo hetken aikaa ennen kuuluisan "raportin" julkaisua ja tietopisaroiden "vuotoa" olin asennoitunut vain istumaan paikallani rauhallisesti turvavyö kiinnitettynä, odottaen. Tiesin nimittäin jotain: kone tulisi tekemään mahalaskun, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Hyvinvointiyhteiskunnan kultainen ja monen mielestä jo elähtänyt ajatus tulisi todellakin tekemään mahalaskun. En jaksanut itkeä, mutta ei oikein naurattanutkaan. Opiskelijana, yhteiskunnan nettosaajana, resurssien tuhlaajana ja siis kerta kaikkiaan kelvottomana tapauksena itselleni oli selvää, että keppiä oli luvassa. Se, että keppiä tulisi niinkin paljon kuin tapahtui, oli jo sitten yllätys!

Mutta siirrytäänpä kuitenkin opiskelijan näkökulmasta laajempaan perspektiiviin: Sailaksen ryhmä kulki nimellä "työllisyystyöryhmä", ikään kuin se olisi ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja ennen kaikkea suomalaisen työtä pelkäämättömän työläisen asialla. Onhan Sailaskin sentään demari, ja ilmeisesti demari, joka luki aikoinaan erityisen tarkkaan Marxin teorioista osan, joka käsitteli vieraantumista. Helvetti, hänhän ilmeisesti omaksuikin jotain tästä teoriasta, sillä myönnettäköön: mies on vieraantunut, todellisuudesta! Se on sairautta sekin, mutta tämä ei vielä ole vastaus otsikon kysymykseen. Ehkä Sailaskin on vain uhri.

Todettakoon, että työllisyystyöryhmän tavoitteet olivat ymmärrettävät, jopa hyvät, mutta kyse on lopulta kuitenkin keinoista (ja jos minulta kysytään, niin keinot ovat itse perkeleestä, Sailas on vain media). Ajatellaanpa utilitarismia, jonka viittaan Sailaksen raporttia pyritään naamioimaan: kyseessä on ajatuskehys, joka on usein haluttu yhdistää hyvinvointiyhteiskuntaan.

Utilitarismissa on kuitenkin aina vaarana, että päädytään logiikkaan, jossa tarkoitus pyhittää keinot, mikä ajatuksena puolestaan ei sovi hyvinvointiyhteiskuntaan.

Sailaksen "utilitarismi" on juuri tällaista "huti-ritarismia", joka tekopyhyydessään preferoi päämääriä suhteessa keinoihin ja sellaisenaan toteutettuna tämän "unisikanistin" ehdottamat toimenpiteet ja lopputulos ovat vähäosaisten nahasta kiskottuja. Maksajat olisivat niitä, joita oman logiikkani mukaan juuri tulisi auttaa. Ei pääoma apua kaipaa, sehän tuntuu löytävän halukkaita ottajia ja hoivaajia ihan liiaksikin. Minä en vieläkään millään jaksa uskoa, että laissez fairen tuoma vauraus löytää tiensä lopulta kaikkein vähäosaisimmillekin, eikä kurkistus historiaan tahdo tarjota uskoani horjuttavaa todistusaineistoa. Valitettavasti.

Talous voi ihmisiä paremmin

Hyvinvointiyhteiskunnasta puhuttaessa ihmiset vaativat jatkuvasti lisää arvokeskustelua. Niin minäkin. On turruttavaa, kun eteen lyödään aina vain kovia faktoja. Ei ole elämä Idealistillakaan enää helppoa, kun käsillä olevat vaihtoehdot hintalaputetaan sen verran ilmiselvästi, että "rationaalisesti käyttäytyvä yksilö" ei yksinkertaisesti voi valita väärin (vai oliko se sittenkin oikein): "I had a dream, mutta se oli liian kallis - joten päätin herätä." Niinpä niin, arvokeskustelu on helppo unohtaa kaiken muun hälinän keskelle, mutta näin ei saisi tapahtua. Leif Salmén kirjoitti Sailaksen raportista viisaasti sunnuntaina 6.4. Helsingin Sanomissa:

"Kyse on siitä, että poliittis-hallinnollinen nomenklatuura antautuu Nokian ja Jorma Ollilan diktaattiin. (…) Suomalaista yhteiskuntaa väännetään enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti markkinoiden vaatimiin asentoihin."

Salmén aivan oikein siirsi keskustelun euroista ja senteistä toiselle tasolle, hän kirjoitti arvoista. Ja minä yhdyn kuoroon: nykyinen talouskeskeinen ajattelutapa on eräänlaista putkinäköisyyttä, jossa tietty talouden pyhittävä mantra tuntuu takovan takaraivoon sitä, kuinka ihmisen ja yksilön tulee taipua ja mieluiten antaa periksi talouden mahdin edessä. Jos nyt silloin joskus edes puhuttiin ihmisen hyvinvoinnista, niin enää ei ainakaan kanneta huolta kuin talouden hyvinvoinnista ja talouden hoitamisesta.

No, myönnettäköön, kyllähän se ihmisen hyvinvointikin siellä aina silloin tällöin mainitaan, mutta verratkaapa vain hoitajan ja ekonomistin palkkoja: kumpi saa kalliimman hintalapun, taloudenhoito vai ihmisen hoito? Tai verratkaa vankilatuomioita: kummasta saa pidemmän kakun, raiskauksesta vai talousrikoksesta? "Mutta hyvänen aika sentään", kuuluu yleisöstä, "sairaanhoitajan ammattihan on kutsumus!" Joo joo, miksi ekonomistin työ ei voi olla kutsumus? Tietysti meitä kaikkia jokin kutsuu, toisia raha, toisia muut asiat, en minä siihen kantaa tässä ota.

Siihen minä kantaa otan, että ihmisen hyvinvointi on raa'asti alisteinen kokonaistaloudelliselle hyvinvoinnille, ja miksikäs ei, eihän sota yhtä miestä kaipaa. Niin no, ei se yksi mieskään välttämättä kaipaa sotaa! Ja sitä varmasti olisikin aina silloin tällöin syytä pohtia. Niin mitä sitten? No sitä, mitä me lopun pitäen oikeastaan kaipaammekaan. Typerykset kuten Sailas tuntuvat olevan muotia nykyään, mutta he ovat muotia vain niin kauan kuin me sallimme. Itsestään Sailas ei valitettavasti tunnu poistuvan muodista trendien, ei edes talouden trendien mukana, vaikka muuten talouden lakeja totteleekin.

Ajattelutapamme on sairas

Sailas lausui julki, että tarkoitus ei ollut laatia leikkauslistaa. Professori Jaakko Pehkonen, työryhmän jäsen (myi sielunsa Sailakselle ja sai nyt paikan jossain talousneuvostossa), lausui julki, että tarkoitus ei ollut tehdä kyykytyslistaa. No tässäkin kirjoituksessa on jo tainnut mennä tarkoitukset, keinot ja käytännön toimenpiteet sekaisin. Näinhän voi kokemattomalle käydä yllättävän helposti.

Sailaksella käsitteet kuitenkaan tuskin menivät sekaisin. Minusta Sailaksen raportti on selkeä ja tietoinen kumarrus talouselämälle ja pyllistys sosiaaliselle hyvinvoinnille. Julkinen sektori vaan alas, verot alas, mennään samalla kaikki alas ja köyhät voivat vaikka jäädä kyykkyyn. Kunhan euro vain on vakaa. Vai ei ollut tarkoitus tehdä kyykytyslistaa! Phöh! Sailas kirjoitti jo vuonna 1997 Helsingin Sanomissa sosiaalipummeista seuraavia kauniita sanoja käyttäen: "Hyvinvointivaltiosta on tullut monille ihmisille saalistuksen kohde…". "Huokaus!" Minä kysyn vaan, että miten joku ei sitten saata tajuta?!

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole sairas, ei ajatuksena eikä liioin järjestelmänä. Onhan järjestelmässä ongelmia, sitä ei kiistä kukaan, mutta olisi ehkä syytä irtaantua harhaluulosta, että vioittunutta ei kannata korjata, jos voidaan hankkia tilalle uusi. Uudistustyössä on meillä opiskelijoillakin itsetutkiskelun paikka, sillä on totta, että kaikille uudistuksille ei kannata sanoa "ei". Tämänkin oletuksen pätiessä on silti kohtuutonta syyttää lainaperusteista opiskelua vastustavia opiskelijoita vastahakoisiksi ja ahneiksi: kuinka moni väestöryhmä tässäkin maassa olisi valmis luopumaan saavutetuista etuuksista. Eturyhmä, joka ei pane vastaan, ei ole minkään arvoinen. Sailaksen eteemme asettelema tulevaisuuden kuva ei ole kiehtova, se on pelottava. Ihmisen arvoa ei voi määrittää se, kuinka paljon hän tuottaa pääoman palveluksessa, sillä se, jos jokin, on sairasta.

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole sairas eikä Sailaskaan pohjimmiltaan ole sairas. Jäljelle jää vallitseva talouskeskeinen ajattelumallimme. Se on sairas, Sailas on vain saanut tartunnan. Tämä tauti ei tapa kantajaansa, se karsii ainoastaan heikot taudinkantajan ympäriltä ja tylsistyttää isäntänsä. Tätä kannattaa pohtia.

Lopuksi tarjoan pienen keventävän kuriositeetin, joka voi antaa ajattelun eväitä itse kullekin meistä. Kuriositeettini kertoo siitä, kuinka älykkäitä miehiä meidän tulevaisuuttamme on linjaamassa ja siitä, että ehkä meidän opiskelijoiden itse pitäisi olla tässä työssä hitusen verran aktiivisempia. Kävi nimittäin niin, että em. kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkonen (joka varmasti tuntee teorian rationaalisesti toimivasta ja hyötynsä maksimoivasta yksilöstä paremmin kuin minä) heitti pallon meille opiskelijoille järjestelmän tehokkuuden parantamiseksi. Pehkosen Sanoma oli jokseenkin tämä: käyttäkää enemmän aikaa kuitenkaan käyttämättä ajallisesti yhtään enempää aikaa sen miettimiseen, mitä haluatte elämällänne tehdä. Tätä pienen hetken pohdittuani totesin, että tämän kaltaisia toiveita voi olla vaikea täyttää edes tutustumalla suhteellisuusteoriaan. Parempi onkin siksi panna vain hanttiin ja kunnolla sittenkin.

P.S. kaipasin sinua mielenosoituksessa maanantaina 7.4.

Matti Matinlauri

>>Takaisin

[kähisijä] l. hieman tosinelaista perinnettä

Kähisijä on henkilö, jolla on vankkumaton mielipide (asiaan kuin) asiaan riippumatta "todellisesta tietämyksestä". Toisinaan sitä tietämystäkin on... Kähisijä on myös helposti valmis leimaamaan vastakkaista näkemystä edustavan useimmiten itsekin kähisijän. Kähisijä voi myös julistaa omaa totuutta kitkerään sävyyn ilman halua saada suurta vastakaikua. Kun kaksi tai useampaa kähisijää pääsevät "keskustelemaan" jostain kysymyksestä, tuloksena on pääsääntöisesti armoton kähinä, joka ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa älyttömältä suunsoitolta, mutta jolla onkuitenkin syvempi merkitys osapuolille - tai sitten ei.

kähisijät top 10

1. Saku Vitikainen
2. Ari Niemi
3. Jari-Matti Uusitupa
4. Ville Sarkamo
5. Miika Siironen
6. Janne Oksanen
7. Kari-Pekka Autio
8. Erkki SEppänen
9. Arto Alajoutsjärvi
10. Laura Penninkilampi

Kari-Pekka Autio

>>Takaisin

Sukellus Ruotsin historiaan 22-27.4.2003

Alku aina hankala...

Tukholmaan tutustuminen lähti käyntiin hitaasti mutta varmasti (lue: unisesti…). Vierailu ja esittely Valtionarkistossa säikähdytti monet ruotsin ymmärtämisen ja ruotsalaisten hissien käytön suhteen. No, arkiston käytänteet tulivat tutuiksi ja käynti monen kymmenen metrin syvyydessä kallion sisällä oli kieltämättä elämys.

Kokemus oli myös Tukholman yliopisto nimittäin ulkonäöltään. Joukkomme lähes yksimielinen kanta oli, että tämä 1960-luvun luomus olisi vahvoilla rumimman yliopiston sarjassa. Onneksi armo oli käynyt oikeudessa muutaman hieman inhimillisemmän näköisen vanhan puurakennuksen säilyttämiseksi. Itse koulutusjärjestelmään ja vaihto-opiskeluun Ruotsissa saimme tutustua käytännössä kahden suomea puhuvan oppaan kanssa.

Rahvaan ja kuninkaallisten Tukholma

Keskiajan museossa tutustuimme omaperäisen oppaan avulla kaupungin syntyyn ja keskiajan kehitykseen. Museo oli rakennettu ihan Tukholman keskustaan, maan alle, kaivauksissa paljastuneiden muinaismuistojen ympärille. Tärkein niistä oli 1530-luvulta peräisin ollut kaupungin muuri. Museon esineet oli koottu koko kaupungin alueelta. Koimme elämyksiä mm. keskiaikaisesta kirkosta, rakennustekniikasta ja asumisesta, satamasta tuoksuja myöten.

Saman oppaan johdolla tutustuimme myös Vanhaan kaupunkiin, joka muuttui hetkessä eläväksi myös aikaisempien vuosisatojen osalta. Kuulimme tarinoita kaupungissa eläneistä ihmisistä, heidän tavoistaan ja uskomuksistaan. Ennen kaikkea tutustuimme kaikkiin merkittäviin Vanhan kaupungin rakennuksiin ja niiden historiaan, rakennustekniikkaan yms.

Talonpoikaiseen ja vähän kaupunkimaiseenkin elämänmenoon pääsi tutustumaan Skansenilla. Se on maailman ensimmäinen ulkoilmamuseo, joka on perustettu jo vuonna 1891. Vaelsimme laajalla museoalueella Ruotsin halki pohjoisesta etelään tutustuen kulttuurihistoriallisiin rakennuksiin, pihapiireihin ja puutarhoihin. Suurta mielenkiintoa joukossamme herätti 1920-luvulta peräisin ollut Skånegårdenin maalaistalo olkikattoineen.

Erikoista Skanssenissa oli se, että se oli samalla myös eläinpuisto. Hevoset, karhut, hirvet, sudet ja monet kotieläimet sulautuivat museon maisemaan hyvin. Entisaikojen ihmisten elämästä sai näin paljon monipuolisemman kuvan. Enää jäivät puuttumaan itse ihmiset. Näitä perinteisiin vaatteisiin pukeutuneita työntekijöitä voi esitteen mukaan tavatakin kesä- ja muina sesonkiaikoina.

Kuninkaan linnan totesimme edustavan tyypillistä kuninkaallista loistoa, jota perisuomalainen ei aina jaksa ymmärtää. Upeathan edustustilat olivat, sitä ei pidä kiistäminen. Linnan tarkkaa etikettiä noudattavat vahdinvaihdot toivat auttamatta mieleen tosiseikan, ettei Ruotsi ole kahteen vuosisataan ollut sodassa… Kuninkaallinen varuskamari puolestaan vaikutti herättävän paljon suurempaa kiinnostusta. Ehkä kuninkaallisten vaunut, aseet, vaatteet, ja muut tavarat toivat tavoitteensa mukaisesti kuninkaallisia lähemmäksi tavallista ihmistä. Samalla ne muistuttivat Ruotsin historian merkkipaaluista. Ehdottomasti erikoisin näky oli täytetty hevonen, jolla Kustaa II Aadolf ratsasti Lützenin taistelussa 1632.

Uplannin kierros

Parina viimeisenä päivänä laajensimme matkamme maantieteellistä perspektiiviä. Heti Tuhkolman pohjoispuolella kävimme testaamassa viikinkiaikaisen Jarlabankenin sillan. Sigtuna oli pieni idyllinen kaupunki, jonka historia juontaa juurensa 900-luvun lopulle asti. Tutustuimme mm. kaupungin 1200-luvulta peräisin olevaan kirkkoon ja useisiin kirkon raunioihin. Sigtuna mainosti itseään maailman riimukivirikkaimmaksi kaupungiksi, minkä kyllä käytännössä huomasimme.

Kierroksemme jatkui Moran kivien kautta Vanhaan Upsalaan. Sen historiallisessa keskuksessa saimme kuulla pääpiirteisen selostuksen vieressä siintävistä kolmesta kummusta, jotka olivat peräisin 500-luvulta eaa. Niihin haudatuista ihmisistä ei ollut pystytty selvittämään kuin pääpiirteinen profiili. Korkea-arvoisia he varmasti olivat olleet. Upsalassa tutustuimme linnaan ja pistäydyimme tuomiokirkossa katsomassa Kustaa Vaasan hautaa.

Uplannin takamailta löytyi mielenkiintoinen Örbyhusin linna, joka oli peräisin 1400-luvulta. Eläväisen opastuksen johdolla tutustuimme linnan historiaan. Saimme mm. kuulla kuningas Erik XIV olleen linnassa vankina. Viimeinen vierailukohteemme oli ainutlaatuisesti säilynyt Österbybrukin ruukkialue herraskartanoineen. Ruukki oli perustettu 1600-luvulla hollantilaisten valloonien esimerkistä. Kierros alueella antoi viitteitä raudan sulatuksesta ja elämästä ruukkialueella.

Matka onnistui kaikin puolin hyvin. Ruotsin kuullunymmärtämisen taidotkin karttuivat vähitellen viikon aikana, jopa niin, että historian sanasto oli paremmin hallussa ruotsiksi kuin englanniksi. Myös hisseihin totuimme, vaikka Upsalan hotellin hissi säikäytti jälleen pahemman kerran.

Ruotsin matkan selviytymislista

1. Ota mukaan oma viinipullon avaaja
2. Mieti tarkkaan, toteutatko kuningasideasi.
3. Älä ylitä aitoja tai muita paikkoja, missä voit repiä vaatteesi.
4. Varaa riittävästi aikaa baarimatkaan, ne menevät aikaisin kiinni.
5. Muista, että hackad piff = jauhelihapihvi
6. Tilaa riittävästi vesilaseja.
7. Varo, ettei raha kasva ravintolassa.
8. Jos aiot tanssia 5h, käytä matalapohjaisia kenkiä.
9. Varaa matkabudjettiin rahaa antikvariaattiostoksille...
10. Ajattele myös sillä valuutalla, millä maksat.

Eveliina Pynttäri

>>Takaisin

Hieman Brasiliasta

Brasilia on maaksi pirun hankala kuvailla. Vaikea oli odottaa Brasilialta ennakkoon mitään, mitä voisi sanoin kuvailla ja vielä vaikeampaa on sanoin kuvailla sitä kaikkea, mitä matkalla mukaan tarttui.

Mutta mistä siis aloittaa… Niin, Brasiliassa on lämmintä, jopa niin lämmintä, että iltaisin oli varsin vilpoisaa kolmenkymmenen asteen helteessä. Maaliskuun alku on juuri sadekauden alkua ja pilvisiä päiviä saattoi kertyä ja siitäkään huolimatta päiväntasaajan armotonta aurinkoa ei päässyt pakoon. Paikallisia ihmisiä aurinko ei yllättäen tuntunut häiritsevän lainkaan, vaan ensimmäiset aloittelivat jo aamuviideltä lenkkeilyn kilometrien mittaisilla hiekkarannoilla (joilla pystyi tietenkin juoksemaan paljain jaloin…) lähes ilman rihman kiertämää.

Ruumis ja sen ulkonäkö näytti muutoinkin olevan varsin keskeinen osa brasilialaista kulttuuria, jossa ilmastollisista syistä tyttö kykenee helpostikin forroilemaan (hyvin) korkeakorkoisilla kengillä ja minihameessa läpi koko elämänsä. Vaikkakin silikoni tekee tällä hetkellä Brasiliassa kauppansa paremmin kuin koskaan (ennen karnevaaliaikaa sen jopa pelättiin loppuvan kesken), ei ainakaan koillisosassa tarvinnut hävetä minkään mallista vartaloa, vaan kaikki kantoivat itsensä ylpeinä juuri sen näköisinä kuin el Senor oli sattunut suomaan. Mutta etenkin nuorten ( ja Cearan osavaltiossa usein varsin kouluttamattomien) tyttöjen ulkonäkö ja käyttäytyminen oli varsin silmiinpistävää jyväskyläläisen pellavaan pukeutuneen humanistin silmissä. Etenkin baareissa, joissa ei suinkaan nuorilla ja hyvännäköisillä nuorukaisilla, vaan vanhoilla ja ilmeisen varakkailla miehillä kävi flaksi ja huomattavan hyvä sellainen.

Elämä baareissa oli muutoinkin aika paljon hauskempaa verrattuna suomalaisiin vastaaviin. Sisään mentäessä tytöille iskettiin käsiin vaaleanpunaiset laput ja miehille siniset. Kun tilasi drinkin, iskettiin merkintä useimmiten vieressä olleen miehen lappuun, jos sellainen vain vierestä sattui löytymään. Laput vietiin illan päättyessä erilliselle tiskille, jossa ne maksettiin merkintöjen mukaan ja ilman leimattua lappua ei ollut korstjen setien ohi meneminen. Ja arvaa jännittikö ensimmäisen kerran humalassa, että loppuuko rahat ja meneekö henki, mutta koska tytöille sisäänpääsy oli ilmainen (pojille 5 realia) ja koska drinksutkin useimmiten oli pistetty miehen piikkiin, oli illan saldo varsin ilmainen, suorastaan. Ja itsestään selvä drinksu baareissa oli luonnollisesti caipirinha, tuo vahva ja maistuva juoma, joka valmistetaan cachacasta, ruokosokerista ja limestä. Vaikka cachaca todellakin on ihan sitä itseään, eli pirun vahvaa ja drinksuissa ei myöskään tuota kallista lientä säästelty (1 litra maksoi n. 2 realia, eli alle euron), ei vaikutusta huomannut ennen kuin yritti kolmannen lasillisen jälkeen nousta pöydästä ja siirtyä metrin, suuntaan kuin suuntaan, mikä osoittautui täysin mahdottomaksi.

Koska oli karnevaaliaika, tanssittiin joka puolella forroa, tosin tanssittiinpa kyllä aina muutenkin. Forro, eli lausuttuna fohho, on samban sukuinen tanssi, jota koillisosassa tanssii ihan kaikki vanhuksista lapsiin… Biisit olivat useimmiten ihan perinteisiä, mutta etenkin nuorten keskuudessa suosittuja olivat myös esimerkiksi Boyzonen tai Madonnan hiteistä sovitetut forroversiot, mikä oli ensimmäisenä iltana varsin hupaisa yllätys rannalle levittäytyneissä baarikojuissa istuskellessa.

Vaikka Fortaleza, kaupunki jossa siis vietin kaksi viikkoa elämästäni, on Brasilian neljänneksi suurin kaupunki, ei paikalla ollut länsimaisia turisteja suomalaisten lisäksi kuin Hollannista muutamia. Vaikka olin kuvitellut, että slummit olisivat aika eristyksissä muusta kaupungista, oli ainakin Fortalezassa kaikkia asutus varsin sekoittunut keskenään. Eli siis hökkelikylissä saattoi aivan yleisesti nousta muureilla suojattu luksuskerrostalo kaiken muun keskeltä. Turistikauden alussa muutama urhea suomalainenkin oli päättänyt lähteä kävellen kuvaamaan hökkeleitä. Kun paikallinen poliisi oli muutamien viikkojen sisään saanut tarpeeksi monta ilmoitusta putsatuista suomalaisturisteista, osoitti poliisi yhteistyöhalukkuutta järjestäen seuraaville urheille suomalaisille yrittäjille ilmaisen kuljetuksen poliisiautolla takaisin hotellin luokse jo suoraan alueiden reunoilta. Eipä enää ilmoituksia varastetusta omaisuudesta ilmaantunut. Eli pientä järjenkäyttöä vastaan selvisi varsin erinomaisesti ilman ryöstöjä, eikä öisin kävely kaduilla pelottanut yhtään enempää kuin kävely pimeän Kirkkopuiston halki.

Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut ajaa, kun jo pääsi pois sivistyksen parista joko sumuiseen vuoristoon sademetsän (ei se kuulemma ihan ollut, mutta siltä se suomalaiselle näytti) rauhaan, kilometrejä pitkille autioille hiekkarannoille tai pieniin kalastuskyliin. Löytyipä muutaman tunnin ajomatkan päästä jopa Brasiliassa varsin maineikas vanha hippikylä, Jericoacoara, jossa öisin tuli pilkkosen pimeää ja kylän kolme "pääkatua" koostui hiekkaisista poluista. Löytyipä Jericoacoarasta hiekan keskeltä jopa aito japanilainen sushiravintola punaisine paperilamppuineen, jota piti Brasilian japanilaisvähemmistön (hippi)edustaja.

Paikalliset asukkaat olivat useimmiten lähes yhtä ihmeissään meistä kuin me heistä, sillä alueilla ei paljoakaan suomalaisen näköisiä tyyppejä ollut aiemmin liikuskellut. Tosin jossain Cearassa on edelleen enemmän tai vähemmän elossa lauantaitansseistaan kuuluisa Toivo Uuskallion ja muutaman muun suomalaisen aikanaan viime vuosisadan alussa perustama yhteisö, jossa alkuun uskottiin kovasti jumalaan, ei syöty lihaa ja omaisuuskin oli sosialismin innoittamana yhteistä. Utooppinen yhteiselo ei kuitenkaan ollut ongelmatonta ja periaatteistakin oli jouduttu luopumaan, kun ei suomalainen uskovakaan ilman cachacaa, lauantaitansseja ja omaa rahaa pärjännyt…

Vielä olisi paljon asiaa aaseista, brasilialaisesta hippikirjailijatädistä, keskiluokkaisesta Amerikkaa palvovasta elämäntavasta, taidemuseoista, brasilialaisesta kauppakulttuurista, lihakaupoista, miehestä, joka omistaa koko Fortalezan, Suuresta Viinatehtaasta, jalkapallosta, hullusta taksikuskista ja ties mistä. Mutta kuten sanottua, tarinalle Brasiliasta ei ole loppua, vaikka itsekään en ole nähnyt kuin hyvin minimaalisen pienen osan maasta, johon mahtuu hyvin monta maailmaa. Kannattaa mennä itse katsomaan, varmasti näet tuhansia eri asioita kuin mitä olet tästä lukenut…