Taloushistoria
Tekstejä taloushistorian luonteesta, tutkimuksesta, opetuksesta ja opiskelusta.
Muutoksen merkkejä etsimässä: Suomen taloushistoria ja kliometria, Jukka Jalava, Jari Eloranta ja Jari Ojala (PDF)Taloushistoriaa Jyväskylän yliopistossa, Jari Ojala
Taloushistoria, Riitta Hjerppe
Taloushistoria (tai taloushistorijoitsijan credo, toim. huom.), Joseph Schumpeter
Jukka Jalava, Jari Eloranta ja Jari Ojala
Muutoksen merkkejä etsimässä: Suomen taloushistoria ja kliometria
1. Johdanto
Historian (klio ) ja mittaamisen (metria) yhdistelynä syntyi 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa alun perin akateemisena huulenheittona käsite ”kliometria”. Taloustieteen teoreettisia lähtökohtia ja ekonometrisiä metodeja taloushistorian tutkimukseen 1960-luvun vaihteesta soveltaneet tutkijat ottivat käsitteen omakseen ja kliometria vakiintui varsin pian nousevaksi tutkimussuuntaukseksi yhdysvaltalaisessa taloushistoriassa. Kliometriaa on kutsuttu milloin ”uudeksi taloushistoriaksi”, milloin ”historialliseksi taloustieteeksi”, ”ekonometriseksi historiaksi” tai ”taloustieteelliseksi historiaksi” . ”Uudeksi” siksi, että haluttiin erottua tuonaikaisesta ”perinteisestä” taloushistoriasta, jolle taloustieteen menetelmien käyttö oli jossain määrin vierasta. Kliometriassa on yleensä korostettu kvantitatiivisia metodeja, vaikka niiden käyttö on vain osa tutkimussuuntausta. Pikemminkin kliometria tulisi ymmärtää taloushistorian tutkimuksen osana, jossa korostuu pääasiassa talous- ja yhteiskuntatieteiden teoreettisiin otaksumiin perustuva analyyttinen ajattelu, pitkän aikavälin vertailut, alkuperäisaineistojen analyysi muusta historiantutkimuksesta poikkeavilla menetelmillä sekä varsin usein myös rohkeat ja kärjistävät tutkimusasetelmat. Kliometriasta oli tullut vuosituhanteen vaihteeseen mennessä Yhdysvalloissa dominoiva taloushistorian suuntaus, mikä näkyy muun muassa alan lehdissä julkaistuissa artikkeleissa. Asemaa vahvisti edelleen kahden pitkän linjan kliometrikon, Douglass C. Northin ja Robert Fogelin, palkitseminen taloustieteen Nobelilla 1993. Eurooppaan kliometria on rantautunut viimeisten vuosikymmenien aikana, kuten Stephen Broadberry toteaa tämän teoksen esipuheessa. Suomen taloushistorian selittämisessä kliometrisiä menetelmiä on kuitenkin sovellettu varsin vähän. Tämä teos pyrkii osaltaan paikkaamaan näitä aukkoja.
Kansainvälinen taloushistorian tutkimus ei ole enää 2000-luvun alussa siinä dynaamisen uudistajan asemassa, jossa se oli vielä 1960 - 1970 luvulla niin sanotun uuden taloushistorian läpimurron aikana. Tuolloin esitellyt kliometriset metodit, teoreettiset lähtökohdat ja poikkitieteellinen ote ovat jo vakiintuneet osaksi tutkimuksen valtavirtaa, tosin kriittisten puheenvuorojen siivittämänä. Uusimpia haasteita ovat muun muassa institutionaalisten ja historiallisten jatkumoiden ja murrosten analysointi paitsi taloustieteellisten myös historiantutkimuksen metodien avulla. Taloustieteessä osaksi valtavirtaa tulleet peliteoria ja uusimmat makrotalouden mallit soveltuvat vain osittain kliometrisen tutkimusotteen soveltamiseen. Kliometria, ja taloushistoria yleensä, ovat jonkinlaisessa käymistilassa, sillä kliometrikot joutuvat toimimaan useilla erillisillä akateemisilla areenoilla uskottavasti. Tämä on yhä vaikeampaa nykypäivänä esimerkiksi yhä enemmän erikoistuvan taloustieteen piirissä. Yhä tänä päivänä kliometria on silti keskeinen tutkimussuuntaus taloushistoriassa.
Taloushistoria käy oppiaineena läpi erikoistumisprosessiaan, jossa osa vanhoista tutkimuslinjoista on tullut tiensä päähän. Näiden linjojen edustajille tilanne saattaa näyttää vaikealta, varsinkin kun samaan aikaan on kyseenalaistettu yhteiskuntatieteiden 1950–1960-luvulta alkaen omaksumat ”kovat” tutkimusmenetelmät. Joidenkin tutkijoiden mukaan uuden taloushistorian abstraktisuus ja formaalisuus ovat johtaneet tieteelliseen ahdasmielisyyteen, jossa historian ilmiöiden ominaislaatuisuus, ainutkertaisuus, kulttuuriset ja institutionaaliset tekijät on jätetty tarkastelun ulkopuolelle, koska niitä ei voi käsitellä (mittaavalla) tutkimusmetodilla eivätkä ne mahdu kulloinkin käytettävään teoriaan.
Lähinnä taloustieteen laitoksilla operoiva kliometrikkojen ryhmä on kansainvälisen taloushistorian tutkimuksen näkyvin osa - ei vähiten siksi, että he osallistuvat aktiivisesti keskusteluun taloushistorian johtavissa aikakauskirjoissa . Siitä huolimatta, että etenkin Euroopassa suuri osa taloushistorian tutkijoista on taloushistoriallisten aihepiirien parissa tutkimustaan tekeviä historiantutkijoita . Sosiologisesti suuntautunut tutkimistraditio on viime vuosikymmeninä eriytynyt sosiaalihistoriaksi, joskin sosiologinen ja sosiaalihistoriallinen ote on taloushistorian tutkimuksessa edelleen vahva. Taloushistorian kliometrinen ja kvantitatiivinen tutkimus onkin keskittynyt enemmän angloamerikkalaiseen tutkijayhteisöön; joskin European Historical Economics Society’n perustaminen (1991) on lisännyt taloushistoriallisten aihepiirien kliometristä analyysiä myös Euroopassa, etenkin taloustieteilijöiden keskuudessa.
Viime vuosina kansainvälisessä keskustelussa eri traditiot ovat yhtäältä lähentyneet toisiaan, niin metodien, kysymystenasettelun kuin teoreettisten oletustenkin osalta. Toisaalta on syntynyt yhä erikoistuneempia alaryhmiä, jotka ovat etsineet monitieteistä otetta aiemmin taloushistorialle hieman vieraammilta tieteenaloilta kuten liiketaloustieteestä, teknisiltä aloilta, psykologiasta ja luonnontieteistä. Myös humanististen tieteiden piiristä saattaa löytyä avauksia, joita ei ole aiemmin hyödynnetty, vaikkapa etnologian, kulttuuriantropologian, viestintätieteiden tai kielitieteiden alueilta.
Taloustieteellisen ja humanistisen taloushistorian välinen keskustelu on ollut ”vaikea valssi”, kuten John Komlos on asian ilmaissut . Tämä poikkitieteellisyys on taloushistorian vahvuus, mutta myös suurin vaikeus. Taloushistorian hahmottumaton asema tieteiden välissä - tai ”sivullisuus”, kuten Matti Peltonen (1990) on tilannetta kuvannut - ja tieteiden väliset, usein perin näennäiset ristiriidat sekä etenkin Suomessa oppiaineen institutionalisoimaton asema muutamaa professuuria lukuun ottamatta on yhtäältä mahdollistanut oppiaineelle perinteisistä rakenteista poikkeavia tutkimushankkeita, mutta toisaalta vaikeuttanut etenkin perusopetusta.
Vielä 1970—1980-luvulla kliometrikot kritisoivat kärkkäästi historiantutkijoita taloushistoriallisten aiheiden löyhästä käsitteenmäärityksestä, implisiittisestä teoriankäytöstä ja hatarista metodeista . Samaan aikaan historiantutkijat epäilivät uuden taloushistorian trivialisoivan historiaa. He kritisoivat myös - hieman harhaan osuen - taloustieteen rationaalisuuskäsitystä ja ihmisen vapaan tahdon korostamista, kliometristen tutkimusten pohjana käytettävien tilastojen puutteellisuutta, sattumanvaraista aikaisemman tutkimuksen huomioimista sekä empiirisen pohjan ohuutta mallien rakentelussa. Kliometrisen taloushistorian muusta historiantutkimuksesta poikkeavat lähteet (tilastojen korostuminen alkuperäisasiakirjojen kustannuksella), projektimuotoisesti ja itseään korjaavasti etenevä tutkimusprosessi, kontrafaktuaalinen lähestymistapa, tarkoituksellinen lähtökohtainen determinismi ja jopa erilainen tapa tuoda aineisto esiin tutkimuksessa ovat herättäneet kummeksuntaa historiantutkijoiden piirissä.
Useimmiten epäluulojen pohjana ovat stereotypiat kliometrikkojen ”lukutaidottomuudesta” vastakohtanaan historiantutkijoiden ”laskutaidottomuus”. Taloushistoriassa ei ole olemassa yhtä universaalia tieteellistä metodia, joskin oppiaineessa ovat perinteisesti korostuneet kvantitatiiviset, tilastolliset menetelmät. Kaikki kliometrinen tutkimus ei kuitenkaan ole samanlaista, sen enempää kuin kaikki uusklassinen taloustieteellinen tutkimus olisi ekonometriaa tai että ylipäänsä taloustiede olisi matematiikkaa. Niin taloushistoriassa kuin myös taloustieteissä on paljon myös kvalitatiivisia ja muita tieteellisiä metodeja käyttäviä tutkimuksia – samoin kuin suuressa osassa historiantutkimusta huomioidaan myös määrällisiä muuttujia. Kvantitatiiviset tutkimusmetodit kokevat väistämättä uuden tulemisen myös historian piirissä, ja epäilemättä suurimmat valmiudet omaksua näitä menetelmiä on juuri taloushistorialla . Jo nyt on käytössä ennen näkemättömän laajat, digitaalisessa muodossa olevat aineistot , joita tulee lisää kaiken aikaa. Tietokoneiden laskentateho on kasvanut valtavasti niistä ajoista, jolloin ensimmäiset kliometrikot aloittivat omia tutkimuksiaan. Aineistot ja välineet ovat olemassa, ja myös ne kehittyvät jatkuvasti. Suurin kysymysmerkki on tutkijoiden taito ja halu käyttää aineistoja ja välineitä.
Yksi taloushistorian suurimpia muutoksia parin viime vuosikymmenen aikana on ollut hiljaisen enemmistön, humanistisesti orientoituneiden taloushistoriaa tutkivien historiantutkijoiden metodologinen ja teoreettinen lähentyminen yhteiskunta- ja taloustieteitä . Tosin historiantutkijoiden lähdekritiikki on pettänyt valitettavan usein taloustieteen edessä; on helppo ottaa taloustieteen otaksumia kritisoimatta sellaisenaan tutkimuksen lähtökohdaksi. Tämä on turhaa alemmuuskompleksia, taloustieteen teorioiden ja ”pyhien nimien” yliarvostusta. Historiantutkijalla on lupa ja oikeastaan myös velvollisuus asettaa taloustieteen olettamukset vaakalaudalle, mikäli se on kyseessä olevan tutkimuksen kannalta tärkeää. Kyseenalaistaminen kuitenkin edellyttää näiden oletusten tuntemusta. Uusklassisen taloustieteen tai kliometrisen tutkimuksen tuomitseminen oikopäätä on helppo, mutta ei oikeutettu tai tieteellisesti kestävä ratkaisu.
2. Kvantitatiivisesta rakennetutkimuksesta kliometriaan suomalaisessa taloushistorian tutkimuksessa
Suomeen äärimmilleen viety taloustieteellinen, kliometrinen taloushistorian tutkimus ei ole oikeastaan koskaan kotiutunut, joitakin yksittäisiä tutkijoita ja tutkimuksia lukuun ottamatta. Kansainvälisen kasvututkimuksen ulottuminen myös Suomeen, ja käynnistäminen alkuvaiheessa nimenomaan historianlaitosten ulkopuolella on keskeisin osa uuden taloushistorian saavutuksista Suomessa. Taloustieteiden laitoksilla taloushistoriaa ei pääosin ole omana erillisenä oppiaineenaan, mikä on vaikeuttanut kotimaisen tutkimustradition kehittymistä. Tätä voi pitää erittäin suurena puutteena, sillä juuri kliometrisen taloushistorian suuntauksen kautta on tullut suuri osa merkittävimmin taloushistoriaa muuttaneista metodologisista ja teoreettisista avauksista.
Suomalaiseen historiantutkimukseen on vaikuttanut jossain määrin kvantitatiivinen rakennetutkimus, joka teki tuloaan myös Suomeen 1960—1970-lukujen taitteessa. Vaikutus välittyi lähinnä yhteiskuntatieteiden kautta, jossa amerikkalainen sosiaalitieteiden kvantitatiivinen tutkimus oli lyönyt läpi jo aiemmin uudenlaisen metodologisen paradigman. Esimerkiksi sosiologiassa kvalitatiivinen tutkimus miellettiin tällöin jopa eräänlaiseksi esitutkimukseksi, jota sitten täydennettiin ”tarkemmilla” kvantitatiivisilla menetelmillä. Historiantutkimuksessa kvantitatiivinen tutkimusote liittyi myös ”uusien historioiden” (esimerkiksi uusi kulttuurihistoria, uusi sosiaalihistoria ja uusi taloushistoria) esiinmarssiin, jolloin uusista näkemyksistä nousivat pinnalle etenkin postmodernistinen kielellistä käännettä korostanut suuntaus, rakenteellinen taloushistorian tutkimus sekä mentaliteettien ja mikrohistorian tutkimus. Vaikka esimerkiksi Jorma Kalela propagoi 1970-luvulla kvantitatiivisen historiantutkimuksen puolesta, kvantitatiivisia metodeja on tutkimuksessa hyödynnetty käytännössä harvoin.
Kvantitatiivisten metodien suhteellisen vähäiseen käyttöön historiantutkimuksessa ovat vaikuttaneet historian lähitieteiden metodologiset painopisteet ja niiden muutokset, etenkin viime vuosien keskeisimmässä referenssitieteessä sosiologiassa, missä kvalitatiiviset metodit ovat haastaneet varsin yksioikoisen kyselytutkimuksen. Samaan aikaan sosiaalihistoriassa on siirrytty rakenteiden analyysistä mentaliteettien ja kulttuurikontekstien tutkimukseen. Sosiologi Pertti Töttö olisi jopa halukas eriyttämään kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen tavoitteita, jolloin ne pyrkisivät vastaamaan eri kysymyksiin. Kvalitatiivinen tutkimus keskittyy hänen mukaansa mitä ja miten –kysymysten vastaamiseen, jolloin kvantitatiivinen tutkimus pyrkii vastaamaan miten paljon ja miksi –kysymyksiin. Tötönkin perusperiaatteena on kuitenkin se, että molemmat menetelmät täydentävät toisiaan. Historiantutkimuksessakin tehdään usein määrällisiä päätelmiä, enemmän tai vähemmän systemaattisesti, jolloin kvalitatiivista tutkimusotetta tulisi ehdottomasti täydentää kvantitatiivisin menetelmin. Tilastollisia tai ekonometrisiä menetelmiä ei silti voi soveltaa ”tyhjästä”, vaan tutkimuksessa tulee todentaa teorioiden tai mallien pohjalta selkeitä hypoteeseja. Pelkkä korrelaatio ei suinkaan riitä todistamaan tiettyä väittämää. Myös otoksen koko voi olla (pääasiallisen) tutkimusotteen määräävä tekijä. Hypoteeseja — eli siis enemmän tai vähemmän selkeitä kausaaliketjuja — tulee myös tarkastella kvalitatiivisen materiaalin avulla, jolloin otetaan huomioon myös tarkasteltavan ilmiön historiallinen, usein monimutkainen konteksti.
Suomalaisen historiantutkimuksen ambivalentti suhtautuminen kvantitatiivisiin metodeihin on nähtävissä myös taloushistorian kehityksessä. Taloushistoria on ollut Suomessa oppihistoriansa vanki, sillä se oli pitkään osa lähinnä saksalaisen historiallisen koulukunnan dominoivaa taloustiedettä. Suomalaisen kansantaloustieteen uudelleenorientoituminen toisen maailmansodan jälkeen jätti taloushistorian omaksi oppiaineekseen, jolla oli vahvat kytkökset historiantutkimuksen valtavirtauksiin. Tästä johtuen talousteorioihin perustuvat empiiriset tutkimukset ovat olleet poikkeuksia valtavirrasta. Tyypillistä onkin ollut yksinkertaisten kvantitatiivisten metodien suosiminen ja ”talousteorian” vieroksuminen. Lisäksi taloustiedettä ja myös historiantutkimusta etenkin 1900-luvulla eri suuntiin vetänyt kahtiajako makro- ja mikrotasojen tutkimisena erillisinä ilmiöinä on vaikuttanut voimakkaasti tieteenalojen rajoilla toimivaan taloushistoriaan. Makrotason kvantitatiivisessa tutkimuksessa poikkeuksen on muodostanut niin sanottu kasvututkimusprojekti, joka sai alkunsa 1950-luvun lopulla. Tämä projekti tuotti kattavat kansantulolaskelmat Suomen osalta sektoreittain vuodesta 1860 nykypäivään.
Kasvututkimus on myös kansainvälisesti suurin taloushistorian toisen maailmasodan jälkeisistä projekteista. Kasvututkimus oli taloushistorian valtavirtaa alan johtavan aikakauskirjan, Journal of Economic History’n (JEH) sivustoilla varsinkin 1960-luvulla, mutta sen jälkeen osuus on laskenut selvästi. Sen sijaan Pohjoismaissa, ja myös Suomessa, kasvututkimus on ollut vielä viimeisen vuosikymmenen aikana vahvasti esillä ainakin Scandinavian Economic History Review’n (SEHR) palstoilla. Kasvututkimus ei ole enää taloushistorian tutkimuksen keskeisin painopistealue sen enempää Suomessa kuin muuallakaan. Tosin, Riitta Hjerppeä lainaten, ”kasvututkimus ei tule koskaan valmiiksi”; esimerkiksi Ruotsissa ensimmäiset kasvututkimukset tehtiin jo 1930-luvulla, ja nyt on jo viides, uusi kierros menossa. Kasvututkimuksen osalta tärkeimmät tulevaisuuden haasteet ovat jo hankkeen alkuvaiheessa aloitettujen kansainvälisten vertailujen jatkaminen ja ajallisen jänteen, jos mahdollista, ulottaminen varhaisempiin aikakausiin. Luonnollisesti tutkimusta pitää myös päivittää kaiken aikaa uusimmalla aineistolla ja tarkentuneella kuvalla jo tutkituista aikakausista. Silti voidaan perustellusti sanoa, että kasvututkimusten kokoamaa kvantitatiivista aineistoa on hyödynnetty suomalaisessa soveltavassa taloushistorian ja taloustieteen tutkimuksessa vähäisesti, johtuen osaksi edellämainitusta kvantitatiivisen tutkimuksen tradition heikkoudesta.
Yhtenä esimerkkinä taloustieteen uusien menetelmien mahdollisuuksista on niin sanottu panos-tuotostutkimus. Se toimii paitsi kansantulolukujen laadun varmistavana laadintakehikkona myös jatkoanalyysin välineenä, mukaan lukien sosiaalitilinpitomatriisit, yleisen tasapainon mallit ja tuottavuustutkimus. Lisäksi tilinpidon kehikkoa on mahdollista laajentaa niin sanotuilla satelliittitileillä, eli tällöin sisällytetään tutkimukseen tällä hetkellä systeemin ulkopuolelle rajattuja ilmiöitä ja käsitellään niitä niin kuin ne kuuluisivat systeemiin. Suomessa on tehty ja tehdään esimerkiksi kotitaloustyön ja matkailun satelliitteja, mutta kansainvälisesti sovelluksia on ollut muihinkin sektoreihin. Lisäksi on Ruotsissa jo herätty uuden tilinpidon institutionaalisen sektorinäkökulman mahdollisuuksiin, eli nyt pystytään ensimmäistä kertaa arvioimaan esimerkiksi kotitaloussektorin säästämisastetta. Lisäksi niin kutsuttu uuden talouden tutkimus on tuottanut uutta kiinnostusta erityisesti tuottavuuden ja teknologian muutoksiin historiassa. Aiemmin vastaavia ideoita ei ole sovellettu laajamittaisesti Suomen talouden tutkimuksessa, etenkään pitkän aikavälin kehityksen näkökulmasta.
Vaikka kasvututkimusprojekti on lähtökohtaisesti ollut kiinnostunut modernin ajan talouskehityksestä, on kliometrisessä tutkimuksessa ja taloushistoriassa ylipäänsä kiinnostuttu yhä enemmän esiteolliseen aikaan liittyvistä tutkimuskysymyksistä. Nyt tutkimuksen kiintopisteiksi ovat nousemassa sekä esi- että jälkiteollinen yhteiskunta, käytännössä ajanjakso ennen 1860-lukua ja jälkeen 1960-luvun. Samalla ollaan siirtymässä yhtäältä kansallisia rajoja pienempien yksiköiden tutkimiseen ja toisaalta, kansallisrajat ylittäviin vertailuihin ja globaalien ilmiöiden tarkasteluun, kuten monikansallisten yhtiöiden tutkimiseen.
3. Tämän teoksen tavoitteet ja rakenne
Taloustieteen panostuksen mahdollisesta kasvusta huolimatta suomalaisen taloushistorian tutkimuksen kriittinen massa löytyy toistaiseksi historian laitoksilta. Vielä 1800 – 1900-luvun vaihteessa taloushistorioitsijoiden oli vaikea etabloitua historiantutkijoiksi . Tänään tilanne taitaa olla päinvastoin; historiantutkijoiden on vaikea löytää paikkaansa taloushistorian tutkimuksen kentällä, kun kansainvälistä keskustelua dominoivat yhteiskunta- ja taloustieteilijät . Kysyntää poikkitieteellisille hankkeille, esimerkiksi yhteiseltä metodiselta pohjalta, on paljon – tämänlaiset hankkeet voitaisiin nähdä jopa suomalaisen taloushistorian elinehtona. Tähän kirjaan kootut artikkelit Suomen taloushistorian kliometrisista perusteista paitsi täyttävät tutkimustyhjiötä niin toimivat toivottavasti myös tieteenalojen välisen dialogin edistäjinä. Tutkimus ei ole tähän mennessä tarjonnut yksien kansien välissä kattavaa, uusimpia kliometrisiä lähtökohtia soveltavaa suomenkielistä esitystä Suomen taloushistoriasta.
Tutkimuksen laatu ja määrä eivät ole suomalaisen taloushistorian ongelma, joskin kehittämisen varaa aina on. Suomen taloushistorialla on erityisen hyvät mahdollisuudet kansainväliseen tutkimustoimintaan lukuisten aikakauskirjojen myötä, kansallisen taloushistoriallisen yhdistyksen, kansainvälisten järjestöjen ja lukuisten konferenssien, kesäkoulujen ja pienempien seminaarien kautta. Maailman taloushistorioitsijoiden katseet kääntyivät vuonna 2006 Suomeen, kun taloushistorian maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä. Konferenssissa professori Riitta Hjerppe valittiin International Economic History Association’n puheenjohtajaksi kaudelle 2006–2009. Suomalaisen taloushistorian näkyvyyttä edisti myös englanninkielisen ”The Road to Prosperity – An Economic History of Finland” -teoksen jakaminen konferenssin kaikille 1400 osanottajalle. Suomalaisella taloushistorialla on siten kolmannen vuosituhannen vaihteessa etsikkoaikansa; tutkijoiden tulee pystyä korkeatasoisen konferenssin järjestämisen jälkeen myös tuottamaan kansainvälisen tason tutkimusta Suomen taloushistoriasta. Tämä on tärkeää paitsi kansainvälisen näkyvyyden myös suomalaisen taloushistorian eloonjäämisen kannalta.
Tämän kirjan tavoitteena on hahmottaa Suomen talouden kehitystä soveltamalla kliometrisiä lähtökohtia. Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen talouden kehityspiirteitä kolmessa artikkelissa. Jukka Pekkarisen artikkeli tuo tärkeän lisän Suomen talousihmeen suurten linjojen kuvaamiseen. Hän analysoi talouspolitiikkaa autonomian ajalta nykypäivään. Hypoteesina on, että talouspolitiikan pääperiaatteena on ollut vientivetoinen kasvuhalukkuus ja talouspolitiikan jatkuvuus, mutta toisaalta talouden kriisit ovat usein toimineet katalysaattorina, joiden avulla on sopeuduttu uuteen toimintaympäristöön. Finanssipolitiikassa oli pitkään keskeistä kassarajoitteen noudattaminen kun taas rahapolitiikassa pystyttiin käyttämään enemmän harkintaa. Sinänsä kansainväliset talousteoreettiset suuntaukset eivät olleet täysin merkityksettömiä – joskin kun vastakkain oli ”teoria” ja ”käytäntö”, niin valinta kohdistui poikkeuksetta jälkimmäiseen. Erkki Pihkala puolestaan keskittyy artikkelissaan ulkomaankaupan kehitykseen ja sen arviointiin. Kulloinkin vallalla ollut ulkomaankauppateoria on Pihkalan arvion mukaan heijastunut myös tutkimuksiin. Kvantitatiivisella ulkomaankauppaa koskevalla tutkimuksella on voitu arvioida ulkomaankaupan vaikutusta elintasoon, ja se on näin ollut tärkeä elementti kokonaiskuvan luomisessa talouskasvusta. Suomi on ja pysyy maana jonka hyvinvointi riippuu sen osallistumisesta kansainväliseen työnjakoon. Jukka Jalavan ja Riitta Hjerppen artikkeli tarkastelee Suomen talousihmeen suuria linjoja. Milloin teollistuneen alkutuotantovaltaisen maan onnistui muuntautua moderniksi hyvinvointivaltioksi? Käyttäen historiallista kansantalouden tilinpitoa Jalava ja Hjerppe analysoivat Suomen elintason kasvua ja erityisesti työn tuottavuuden tärkeää roolia. Artikkelissa verrataan Suomen kiinnikuromista EU15 ja Ruotsin kanssa sekä tarkastellaan alkutuotannon, jalostuksen ja palvelujen sekä rakennemuutoksen roolia kasvussa. Työn tuottavuuden kasvu jalostuksessa oli keskeistä, ja parhaimmillaan jopa puolet kansantalouden työn tuottavuuden kasvusta tuli rakennemuutoksesta, jossa työpanosta siirtyi alkutuotannosta korkeamman tuottavuuden tason toimialoille. Alati jatkuva rakennemuutos oli kuitenkin pikemminkin talouskasvun seurausta kuin sen syynä, eikä Suomen talousmenestystä selitä ainoastaan teollistuminen vaan myös palvelujen keskeinen asema taloudessa.
Kirjan toisen osan muodostaa kaksi artikkelia yhtäältä kansantalouden tilinpidon kehikosta ja sen historiallisista juurista ja toisaalta kansainvälisten elintasovertailujen menetelmistä ja ongelmista. Nämä ”meta-artikkelit” toimivat ikään kuin nuoren (tai miksi ei varttuneemmankin) taloushistorioitsijan käyttöoppaina. Silti ne ovat itsessäänkin kiinnostavia, sillä bruttokansantuote ei ole mikään ajassa vakiona pysyvä ilmiö. Sitä mukaan kuin yhteiskunta muuttuu myös kansantalouden tilinpidon analyysikehikko sopeutuu muutoksiin. Ei ole tutkijalle merkityksetöntä miten kansainväliset tilinpitosuositukset muuttuvat. Ovatko esimerkiksi taiteen ja kirjallisuuden alkuperäisteokset investointitavaroita (koska ajatellaan, että tämän toiminnan seurauksena syntyy vara joka generoi tulevia tuottoja)? Entä tieteen? Entä miten on koulutuksen laita? Luetaanko henkinen, sosiaalinen tai aineeton pääoma mukaan pääomakantaan? BKT:n muuttuminen yhä painottomammaksi, sitä mukaan kun käsin kosketeltavien tavaroiden osuus yhä vähenee palveluiden kustannuksella, on ilmiönä mielenkiintoinen, mutta myös tilinpitokehikolle haastava. Kysymyksiä on paljon ja kaikki vaikuttavat tutkijan käyttämien tai konstruoimien lukujen analysointiin. Niin kuin Pirkko Aulin-Ahmavaara toteaa artikkelissaan, tilinpitokäsikirjan paksuus ei johdu siitä, etteivätkö sen kirjoittajat osaisi ilmaista asioita yksinkertaisesti, vaan siitä että maailma on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Toinen ”meta-artikkeli” on Seppo Varjosen mielenkiintoinen ja haastava kuvaus ostovoimamenetelmistä ja niiden karikoista. Maiden välisten tasovertailujen tekemiseksi on välttämätöntä tehdä eri kansantalouksien talousluvut yhteismitallisiksi. Pelkkä valuuttakurssien käyttäminen ei huomioi maiden hintatasoeroja niin kuin ostovoimapariteetit tekevät. Pariteetit ovat siis muuntokertoimia, joilla muutetaan kansalliset luvut kansainvälisesti yhteismitalliseksi. Mitä eri ostovoimakorjausmenetelmiä käytetään ja mikä on niiden luotettavuus? Tämä on olennainen kysymys kaikissa tutkimuksissa, joissa operoidaan raha-arvoja sisältävällä kansainvälisellä aikasarja-aineistolla.
Kirjan kolmannen osan muodostavat sektorikohtaiset sovellukset. Ensimmäisenä sektorikohtaisena artikkelina Jari Ojala ja Ilkka Nummela tarkastelevat maatalouden tuottavuutta viimeisen viidensadan vuoden ajalta. Ennen kuin teollinen vallankumous oli mahdollinen kasvava väestö piti syöttää ja sen lisäksi tuottaa vielä ylijäämää, jotta jalostustoimialat sekä palvelualat voisivat kehittyä. Ojala ja Nummela väittävät, että maataloustuotantoa kasvatettiin 1800-luvun loppuun saakka maatalousmaata ja työpanosta lisäämällä. Vasta 1900-luvulla maan, karjan ja työn tuottavuus kohenivat. Suomi pysyi pitkään maatalousvaltaisena maana, joten hyvinvointiyhteiskuntamme synty liittyy läheisesti maatalouden kehitykseen. Petri Karonen ja Ilkka Nummela selvittävät kysymystä, miten yhtenäisiä viljan hinnat olivat Suomessa vanhemmalla Vaasa-kaudella. Kirjoittajat vertailevat keskenään kahden tärkeän maakunnan, Varsinais-Suomen ja Hämeen hintoja. Kun viljan hintojen on osoitettu konvergoituneen Euroopassa uuden ajan alkupuolella, on syytä kysyä, kävikö näin myös läntisessä Suomessa? Karonen ja Nummela havaitsevat vuosina 1546–1600 erittäin voimakasta korrelaatiota sekä Hämeen ja Varsinais-Suomen rukiin käypien hintojen tasojen että niiden muutosten välillä. Tässä käytetty menetelmä tarkastella hintamuutosten korrelaatioita tukee hyvin väitettä yhtenäisestä talousalueesta Suomessa jo 1500-luvulla.
Ilkka Nummela ja Antti Penttinen esittelevät artikkelissaan biologisen elintason kehittymisestä verrattain uuden, antropometrisen historiantutkimuksen avulla. Nummela ja Penttinen käyttävät kutsunta-aineistoja pituuksista ja painoista laskeakseen eroja alueellisesti ja koko maan tasolla ravitsemuksellisessa tilassa ja fyysisessä pituudessa. Vaikka ei ole osoitettavissa objektiivista ihannepituutta tai painoa tai niiden kombinaatiota, niin on kuitenkin selvää, että ne ovat sidoksissa taloudelliseen eriarvoisuuteen ja tuovat lisäselvennystä kuvaamme ajoista, jolloin markkinavaihdanta oli nykyistä vaatimattomampaa ja tilastointi muutenkin oli heikoilla kantimilla.
Jari Eloranta ja Jari Kauppila käyvät klassisen voita vai aseita -vastakkainasettelun kimppuun. Heidän artikkelissaan analysoidaan itsenäisen Suomen talouspolitiikan muutosta maanpuolustuspainotteisesta menopolitiikasta hyvinvointivaltioon. Hyvinvointivaltion synty tapahtui asteittain toisen maailmansodan jälkeen. Käyttäen tilastollisia testejä ja aikasarja-analyysiä hyväkseen he toteavat, että merkittävä osa valtion menoista selittyy sotilasmenojen ja sosiaalimenojen välisellä joustamattomuudella. Ei siis ollut kyse joko - tai asetelmasta vaan sekä - että. Ilja Kavoniuksen tutkimuskohteena on suomalainen kotitalous vuosina 1950—1951. Kavonius analysoi kotitalouksien tulojen ja menojen rakennetta sekä säästämistä käyttäen virallista kansantalouden tilinpitoa ja kotitaloustutkimuksen mikroaineistoa. Kotitalouksilla oli Kavoniuksen analyysin perusteella valinnan mahdollisuuksia – vaikkakin hyvin rajallisesti. Kotitalouksien hyvinvointiin keskeisesti vaikuttava tekijä on työttömyys. Matti Hannikainen käsittelee artikkelissaan työttömyyden mittaamista ja 1930-luvun lamaa. Hannikainen keskittyy helsinkiläisten rakennustyöntekijöiden työttömyyteen, joiden työttömyysaste oli kansainvälisesti verratenkin korkea 1930-luvun laman aikana. Kirjoittaja on koonnut 3 500 rakennustyöntekijästä muodostuvan paneeliaineiston Helsingin työnvälitystoimiston työnhakukorteista ja laskenut uudet kuukausittaiset työttömyysasteet vuosille 1928—1933.
Risto Herralan artikkeli käsittelee rahoitussektorin merkitystä Suomen kansantaloudelle. Rahoitussektorin ja tuotantotalouden suhde on muuttunut useaan otteeseen viimeksi kuluneen kolmensadan vuoden aikana. Vielä 1700-luvulla tuotantotalous toimi käytännössä ilman rahoituslaitosten apua. Herralan kliometrinen analyysi vahvistaa, että liikepankeilla oli merkittävä rooli teollistumisen varhaisessa vaiheessa, kun taas itsenäisyyden aikana liikepankit keskittyivät suurten yritysten likviditeetin tasaukseen. Toisen maailmansodan jälkeisen sääntelyn aikana rahoituslaitokset kasvoivat hitaasti ja rahoitusmarkkinoiden liberalisointi muutti voimakkaasti rahoitussektoria 1900-luvun lopulla. Juha Kilponen ja Concepćion García-Iglesias tarkastelevat Suomen taloutta vuosina 1860—2000 rahatalouden näkökulmasta. Suomi on liittynyt kaikkiin valuuttakurssijärjestelmiin 1800-luvulta lähtien. Tämä on ollut luonnollinen valinta pienelle, avoimelle taloudelle. Koska talouspolitiikassa painotettiin viennin kilpailukykyä ja alhaisia reaalikorkoja, niin seurauksena oli inflaatio ja toistuvia devalvaatioita jotka horjuttivat luottamusta omaan valuuttaan. 1990-luvun puolivälissä Suomen Pankki omaksui rahapolitiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi inflaatiotavoitteen. Liittyminen Euroopan rahaliittoon on pitänyt rahaoloja historiallisesta näkökulmasta harvinaisen vakaina.
Jari Ojala ja Petri Karonen keskittyvät yritysten ja yhteiskunnan yhteisevoluution kuvaamiseen. Kirjoittavat korostavat suomalaisena pitkän aikavälinen liiketoimintamallina yritysten keskinäistä verkostoitumista ja yhteistyötä. Halpa työvoima ja metsistä saatava raaka-aine olivat pitkään kilpailuetujamme. Suomalainen liiketoiminta on viimeisen viidensadan vuoden aikana integroitunut maailmantalouteen. Ojala ja Karonen jakavat liiketoiminnan neljään toisiaan seuraavaan ajanjaksoon: kauppiaskapitalismiin, teollisuuskapitalismiin, finanssikapitalismiin ja globaalikapitalismiin. Kirjan viimeisenä artikkelina on Rita Asplundin ja Mika Malirannan tarkastelu inhimillisen pääoman ja teknologian vaikutuksesta tuottavuuteen. Nykyisessä tietoon perustuvassa taloudessa pelkkä tuotantopanosten lisäys on riittämätön keino talouskasvun turvaamiseksi. Inhimillinen pääoma on korvaamaton tekijä uusien teknologioiden luomisessa, diffuusiossa ja käyttöönotossa. Pitkäjänteiset politiikkatoimet sekä koulutuksessa että teknologiassa ovat luoneet edellytykset suomalaisen korkean teknologian menestystarinalle. Suomi onkin siirtynyt vuosituhannen vaihteessa investointivetoisesta kasvusta innovaatioihin pohjautuvaan kasvuun.
Ylläoleva teksti on johdanto kirjoittajien toimittamaan teokseen Muutoksen Merkit : Kvantitatiivisia Perspektiivejä Suomen Taloushistoriaan (2007). Jukka Jalava työskentelee nykyisin Eurostatissa, Jari Eloranta on apulaisprofessori Appalachian State Universityssä Yhdysvalloissa ja Jari Ojala on historian professori ja taloushistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa.
Jari Ojala
Taloushistoriaa Jyväskylän yliopistossa
Kahden tieteenalan välillä tasapainotteleminen voi olla vaikeaa mutta parhaimmillaan myös hedelmällistä. Jyväskylän yliopiston pieni taloushistorian oppiaine pyrkii kaatamaan vanhoja raja-aitoja.
Vaikea valssi historian ja taloustieteen välillä, kuvasi taloushistorioitsija John Komlos muutama vuosi sitten oppiaineensa tilaa. Taloustieteellistä taloushistorian suuntausta puhtaimmillaan edustava Deidre McCloskey puolestaan totesi vuonna 2001 julkaistussa haastattelussaan kadehtivansa historiantutkijoita, jotka osaavat useita kieliä ja kirjoittavat paksuja kirjoja.
Taloushistorian tila on maailmalla kimurantti, ollako enemmän taloustiedettä vai enemmän historiaa? Angloamerikkalaisessa perinteessä, varsinkin vallalla olevassa yhdysvaltalaisessa paradigmassa, taloustieteen asema on selkeästi vahvempi. Taloushistoria on leimallisesti osa taloustieteellistä tutkimusta, ja oppituolit ovat sen mukaisesti usein taloustieteellisissä tiedekunnissa. Angloamerikkalaisen paradigman mukaisesti taloushistorian valtalehdistö noudattaa pääsääntöisesti taloustieteellistä näkemystä. Germaanisessa ja skandinaavisessa taloushistoriassa taas taloushistorian tutkimus on useimmin liittynyt humanistiseen perinteeseen, ja taloushistorian oppituolit on tämän mukaisesti sijoitettu historian laitosten yhteyteen.
Suomessa taloushistorian professuureja on viime vuosikymmeninä ollut käytännössä kolme: Helsingin kauppakorkeakoulun henkilökohtainen professuuri (Erkki Pihkala), Helsingin talous- ja sosiaalihistorian (henkilökohtainen) professuuri sekä Jyväskylän yliopiston historian laitoksen taloushistorian professuuri, joka on pitkään ollut ainoa vakituinen taloushistorian oppituoli Suomessa.
Jyväskylän yliopiston taloushistorialla on siis paljon haasteita vastattavanaan. On seilattava vaikeilla vesillä taloustieteiden ja humanistien välissä, pyrittävä vakuuttamaan molemmat puolet oman olemassaolon merkityksestä. Oppiaine on pieni: henkilökuntaa on tasan yksi eli virassa oleva professori. Jyväskylän taloushistoria onkin nähtävä laajemmin osana koko historian laitoksessa, ja miksei koko Suomessa käynnissä olevaa taloushistoriallista tutkimusta, jota toki tehdään myös yleisen historian ja Suomen historian oppiaineissa. Lisäksi taloushistorian yhteydet Jyväskylän yliopiston taloustieteelliseen tiedekuntaan ovat tiiviit; yhteistyötä harjoitetaan niin kansantalouden kuin liiketaloudenkin edustajien kanssa.
Opetus ja opiskelijat
Taloushistorian sijoittumisella humanistiseen tiedekuntaan on kuitenkin pulmansa. Yksi keskeisimmistä on se, etteivät humanistisesti orientoituneet opiskelijat ole kovin innostuneita talouteen liittyvistä asioista. Itse asiassa nykyisessä, taloutta korostavassa yhteiskunnassa humanistinen tiedekunta nähdään usein "viimeisenä saarekkeena" taloudellisen ajattelun läpitunkevan mahdin ulkopuolella. Toisaalta sijoittuminen taloustieteelliseen tiedekuntaan ei olisi sen parempi ratkaisu; taloustieteessä kun taas korostuvat nykyajan kovat arvot ja eteenpäin suuntautuminen, ei niinkään menneisyys.
Opiskelijoiden määrän vähyyttä voi arvioida niin kysynnän kuin tarjonnankin näkökulmasta. Kysynnän osalta edellä mainittu humanistiopiskelijoiden tietoinen vieraantuminen taloushistoriasta on tietenkin ymmärrettävää. Ongelma on myös tarjonnassa: heikosti resursoidun oppiaineen on vaikea menestyä kilpailussa opiskelijoista.
Edellä esitetty kritiikki voi tuntua kohtuuttomalta, ja sitä se kiistämättä onkin. Toki taloushistorialla on opiskelijansa ja tutkijansa, vieläpä varsin innokkaat sellaiset: taloushistorian opiskelijoiden valmistumisnopeus on huippuluokkaa. Opiskelijoiden puolelta on ollut mielenkiintoa poikkitieteellisiin, historian laitoksen ja taloustieteen tiedekunnan yhteisesti järjestämiin opetuskokonaisuuksiin, joissa on tutustuttu muun muassa taloudellisen mallintamisen saloihin ja liikearkistoihin.
Vuosittain taloushistoriasta valmistuu keskimäärin kolmesta neljään maisteria. Tämän lisäksi oppiaineella on perinteisesti ollut paljon sivuaineopiskelijoita. Opiskelu on kansainvälisesti orientoitunutta: taloushistorialla on vaihtosopimuksia Pohjoismaiden lisäksi muun muassa Hollantiin, Saksaan, Sveitsiin ja Espanjaan. Näitä mahdollisuuksia opiskelijat ovat myös käyttäneet hyväksi.
Tutkimus
Jyväskylän yliopiston historian laitoksella harjoitetaan vilkasta taloushistoriallista tutkimusta. Oppiaineiden välisiä raja-aitoja on onnistuttu viime vuosina kaatamaan, ja suhteet eri aineiden välillä ovat toimivat ja välittömät. Varsinaisesti taloushistoriasta väitelleitä tutkijoita ei ole kuin muutama. Sen sijaan taloushistoriallisista aihepiireistä on valmistunut historian laitoksella kymmeniä väitöskirjoja, jotka on tehty tiiviissä yhteistyössä taloushistorian ja laitoksen muiden oppiaineiden kanssa.
Aktiivisia jatko-opiskelijoita oppiaineessa on useita. Osa on siirtynyt jatkamaan opintojaan muihin yliopistoihin, mm. European University Instituteen Firenzeen ja Tampereen Teknilliseen Korkeakouluun. Opiskelijoiden siirtyminen muualle on tietenkin valitettavaa Jyväskylän näkökulmasta, mutta osoittaa toisaalta, että taloushistorialla on oppiaineena tarjottavanaan poikkeuksellisen hyviä lähtökohtia jatkotutkimusten tekoon myös muualla ja muissakin kuin historia-aineissa.
Taloushistorian tutkimus on yliopistolla hyvin kansainvälisesti orientoitunutta. Tutkijat ovat kirjoittaneet artikkeleita useisiin kansainvälisiin aikakauskirjoihin ja muihin julkaisuihin, on kierretty konferensseja ja harjoitettu tutkimusta ulkomailla. Näiltäkin osin taloushistoriassa on kenties muita historian osa-alueita enemmän mahdollisuuksia. Teoreettisten ongelmien tarkastelu suomalaisella lähdeaineistolla tai suomalaisten erityisongelmien tarkastelu osana kansainvälistä kehitystä ovat kiinnostaneet myös kansainvälistä tiedeyhteisöä.
Jyväskylän taloushistoriassa keskeisinä osaamisalueina voi pitää ensinnäkin teoreettista osaamista, josta näyttöinä ovat viime vuosina olleet esimerkiksi useat uuteen institutionaaliseen taloushistoriaan liittyvät tutkimukset. Institutionaaliseen teoriaan liittyviä väitöskirjoja on lyhyen ajan sisällä ilmestynyt peräti neljä (Anneli Aer, Sulevi Riukulehto, Juha-Antti Lamberg ja Jari Ojala).
Toisena osaamisalueena voi pitää perinteisten historian metodien hallintaa: arkistoaineistoa on käytetty tutkimuksissa hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Kansainvälisesti taloushistorian tutkimuksessa on perinteisesti keskitytty painettuihin lähteisiin. Arkistoaineiston käytön hallintaa pidetään Jyväskylässä keskeisenä tutkimuselementtinä.
Kolmas osaamisalue liittyy taloushistorian ns. kliometriseen osaamiseen. Laitoksella on tutkittu mm. taloudellista kasvua sekä kehitetty uudenlaisia muuttujia muun muassa ns. biologisen elintason mittaamiseen.
Neljäs keskeinen vahvuus on taloushistorian tutkimuksen ulottaminen aikajänteellä tavanomaista kauemmas menneeseen. Kansainvälisessä tutkimusperinteessä taloushistoria on tavallisesti keskittynyt ns. tilastolliseen aikaan, jolloin uuden ajan alun ja sitä varhaisempien aikojen tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Uuden ajan alun historiantutkimus onkin valittu koko Jyväskylän yliopiston yhdeksi vahvuusalueeksi. Laitoksella on tehty niin keskiaikaa kuin postmodernia yhteiskuntaakin käsitteleviä taloushistoriallisia tutkimuksia. Myös aihepiirien kirjo on kattava, käsittäen niin maatalouden, yritystalouden kuin kansantaloudenkin tutkimusta.
Viides osaamisalue liittyy liiketoimintahistorian tutkimukseen. Jo oppiaineen ensimmäinen viranhaltija Jorma Ahvenainen kunnostautui yrityshistorioiden kirjoittajana, ja laatipa hän aiheesta metodioppaankin. Aivan viime vuosina laitoksella on osallistuttu aktiivisesti business history -tutkimukseen, jota on kehitetty yhteistyössä Jyväskylän yliopiston taloustieteellisen tiedekunnan ja Tampereen teknillisen korkeakoulun teollisuustalouden oppiaineen kanssa. Liiketoimintahistoriaan liittyen oppiaineen tutkijat ovat olleet mukana kahdessa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa.
Tulevaisuuden haasteet
Talouden merkityksen korostaminen yhteiskunnan keskeisenä rakenteena nykyisessä yhteiskuntajärjestyksessä tuskin tulee vähenemään tulevaisuudessakaan. Tämän vuoksi talouden merkityksen tutkiminen tulee jatkossa korostumaan. Yhden professorin resurssit ovat kuitenkin rajalliset, ja tämän vuoksi oppiaineen onkin harjoitettava myös jatkossa laajaa yhteistyötä niin oman yliopiston sisällä, kansallisesti kuin myös kansainvälisesti.
Taloustieteet ovat myös jonkinasteisessa murroksessa. Perinteiset kansantaloudelliset mallit ovat joutuneet kovan kritiikin kohteeksi globalisoituvassa maailmassa, toisaalta liiketaloustieteen keinot vastata nykyisten yritysten tarpeisiin ovat rajalliset. Talouden hitaasti muuttuvien rakenteiden tutkimuksella on näennäisen nopean muutoksen aikakaudella yhä tarpeensa. Yritykset elävät perin usein pidempään kuin päivittäisistä pörssikursseista voisi päätellä, samoin kansallisilla eroilla talouden rakenteissa on edelleen oleellista merkitystä.
Kirjoittaja Jari Ojala on historian professori ja taloushistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa.
VTT, professori Riitta Hjerppe
Taloushistoria
Taloushistoria tutkii ihmisen pyrkimyksiä tyydyttää materiaaliset tarpeensa eri aikakausina. Parhaimmillaan taloushistorioitsija hyödyntää tässä työssä taloustieteen ja historiantutkimuksen menetelmiä. Hän käyttää hyväkseen taloustieteen teorioita tehdäkseen analyyttisiä kysymyksiä ja poimiakseen mielekkäät tekijät tutkimukseensa. Toisaalta taloushistorioitsijalle on tärkeätä historian tutkimuksen menetelmien ja lähteiden tuntemus, historian lähdeanalyysin ja lähdekritiikin käyttö.
Taloushistorian tutkimuksissa etsitään yleensä taloudellisen kehityksen säännönmukaisuuksia ja yleistettävyyksiä. Tavoitteena on myös ilmiöiden taloudellisen merkityksen osoittaminen. Apuna ovat usein tilastot, joko olemassa olevat tai tutkijan alkuperäisaineistosta koostamat.
Jos etsitään taloushistorian tutkimuskentän metodisia ääripäitä, voidaan mainita 1950-luvulla amerikkalaisissa yliopistoissa taloustieteen erikoistumisalana syntynyt uusi taloushistoria. Se käyttää taloustieteen teorioita historiallisen materiaalin analysoimiseen jopa ekonometrisin menetelmin. Toisena ääripäänä voidaan nähdä se historiantutkimuksen traditio, joka tutkii yksityistapauksia pyrkimättä yleistyksiin. Tällöin tutkimus voidaan lukea taloushistorian alaan kuuluvaksi, mikäli tutkimuksen kohteena ovat talouden ilmiöt.
Taloushistoria tutkii koko ihmiskunnan historiaa menneisyydestä nykypäivään. Kuitenkin taloushistorian keskeisimmät tutkimuskohteet ovat olleet teollistuminen ja siihen liittyvät ilmiöt eli noin viimeisen parin sadan vuoden ajanjakso. On pyritty löytämään teollistumisen ja sitä seuranneen taloudellisen hyvinvoinnin ja yhteiskunnan rakennemuutoksen syitä sekä ymmärtämään niiden kehitystä. Suomessa tutkitaan pääasiassa oman maan taloushistoriaa, jota verrataan muiden maiden kehitykseen.
Suomessa taloushistorian historiallisena taustana voidaan pitää kansantaloustieteen historiallisen koulukunnan tutkimuksia autonomian ajan lopulta alkaen. Kansantaloustieteen alaan kuuluvat tutkimukset olivat usein hyvin historiapainotteisia. Kun Suomesta puuttui oma valtiollinen historia, tutkimusharrastuksen viriäminen kohdistui yhteiskunnalliseen kehitykseen, usein maatalousyhteiskunnan ja väestönkehityksen historiaan.
Taloushistoriaa voi opiskella pääaineena Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa historian laitoksella, Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa yhteiskuntahistorian laitoksella talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa, Helsingin kauppakorkeakoulussa sekä talous- ja sosiaalihistorian perusopinnot (15 ov) Tampereen yliopiston humanistisessa tiedekunnassa historiatieteen laitoksella. Jyväskylän yliopistossa aloitetaan kaikkien historia-aineiden yhteisillä perusopinnoilla (15 ov) ja taloushistoriaan erikoistutaan aineopinnoista lähtien.
Myös tämä opiskelumahdollisuuksien luettelo kuvaa taloushistorian kaksitahoisuutta ja tieteidenvälisyyttä joko yhteiskunta- tai historiatieteiden osana. Taloushistorialla on tiiviit suhteet niin yhteiskuntatieteisiin, erityisesti kansantaloustieteeseen, kuin humanistisista tieteistä muihin historia-aineisiin ja kansatieteeseen. Se sopii myös hyvin sivuaineeksi muun muassa yhteiskunta-, talous-, historia- ja viestintätieteiden opiskelijoille. Muualla maailmassa se esiintyy yleensä joko taloustieteen tai historian erikoistumisalana. Muutamissa maissa, lähinnä Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa, tutkinnon voi suorittaa pitäytymällä pelkästään taloushistorian opinnoissa.
Taloushistorian opetuksessa opiskelijat tutustutetaan Suomen, naapurimaiden ja koko maailman taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen päälinjoihin. Mahdollisina erikoistumisalueina ovat teollistumisen historia, taloudellisen kasvun, yhteiskunnan rakennemuutosten ja taloudellisen eriarvoisuuden historia, taloudellisen toiminnan ja taloudellisten instituutioiden historia, yrityshistoria, arkielämän historia, ympäristöhistoria, raha- ja pankkihistoria, teknologian historia sekä väestöhistoria. On mahdollista erikoistua myös joidenkin maiden taloushistoriaan. Taloushistorian ja sosiaalihistorian välillekään ei vedetä jyrkkää rajaa. Syventävissä opinnoissa taloushistorian oppihistorialla on myös sijansa.
Metodiopinnoissa perehdytään taloushistorian tutkimusmenetelmiin, jotka ovat nekin kaksitahoisia: käytetään sekä historian että yhteiskuntatieteiden menetelmiä. Metodiopintoihin kuuluvat esimerkiksi historiallisten alkuperäislähteiden käyttö ja lähdekritiikki. Taloushistorian lähdeaineistoina ovat varsinkin yritysarkistot ja järjestöarkistot, hallinnolliset arkistot kuten verotusaineisto tai erilaiset lupamenettelyarkistot ja väestöä koskevat arkistot, kuten henkikirjat ja kirkonkirjat. Lisäksi lähdeaineistoa voivat olla myös tilastot ja niiden alkuperäismateriaali samoin kuin valtiopäiväasiakirjat. Lähdekritiikki sisältää keskeisiä kysymyksiä: ovatko lähteet aitoja ja kuvaavatko ne tutkittavaa ilmiötä luotettavasti ja edustavasti.
Koska taloushistorian keskeiset tutkimuskohteet ovat usein joukkoilmiöitä, niitä analysoidaan parhaiten kvantitatiivisin eli mittaavin menetelmin. Tätä varten opiskellaan tilastomenetelmien käyttöä. Jotta käsitteiden käyttö ja tutkimusongelmien talous-teoriaan sitominen onnistuisivat, taloustieteen perusopinnot ovat tarpeen; Helsingin yliopistossa ne ovat pakollisia, Jyväskylän yliopistossa suositeltavia.
Koska taloushistoriaa opiskelleen tutkinto sisältää yleensä sekä historia- että yhteiskuntatieteellisiä aineita, hän voi työmarkkinoilla kilpailla molempien aineryhmien taitoja vaativista työtehtävistä. Jyväskylän yliopistossa taloushistoriaa pääaineena opiskellut voi pyrkiä myös historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon aineenopettajakoulutukseen. Tällöin kuitenkin edellytetään aineenopettajan pedagogisten ja yhteiskuntatieteen opintojen lisäksi sivuaineeksi aineopinnot jossakin toisessa historia-aineessa, yleensä Suomen historiassa tai yleisessä historiassa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen taloushistorian professori
(Yliopistojen opetustarjonta on tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen muuttunut. Tarkista tarjonta kyseisiltä laitoksilta.)
Joseph Schumpeter
Taloushistoria (tai taloushistorijoitsijan credo, toim. huom.)
Schumpeterille taloustiede muodostui taloushistorian, tilastotieteen ja teorian kolmiyhteydestä. Taloushistoriasta hän kirjoitti:
"Haluan todeta heti alkuun, että jos olisin aloittamassa työtäni alusta ja minulle kerrottaisiin, että voisin valintani mukaan opiskella vain yhtä noista kolmesta, valitsisin taloushistorian. Ja tähän on kolme perustetta. Ensiksi, taloustieteen tutkimusalue on ennen kaikkea ainutkertainen prosessi historiallisessa ajassa. Kukaan ei voi toivoa ymmärtävänsä minkään aikakauden talouden ilmiöitä, nykyaika mukaan lukien, ilman riittävää historiallisten seikkojen hallintaa ja ilman riittävää määrää historiallista kokemusta. [historical experience] Toiseksi, historiallinen tutkimus ei voi olla puhtaasti taloustieteellinen vaan sen täytyy välttämättä heijastaa myös 'institutionaalisia' seikkoja, jotka eivät ole puhtaasti taloudellisia: siksi se tarjoaa parhaan metodin sen ymmärtämiseen kuinka taloudelliset ja ei-taloudelliset seikat ovat suhteessa toinen toisiinsa ja kuinka eri yhteiskuntatieteiden tulisi olla suhteessa toisiinsa. Kolmanneksi, on tosiasia, näin uskon, että tämän hetken kaikkein perustavimmat virheet taloustieteellisessä analyysissä johtuvat useammin historiallisen kokemuksen puutteesta kuin mistään muusta vajavuudesta ekonomistin välineistössä. Historian täytyy tietysti käsittää sisältävän sellaiset oppialat kuin esihistoriallinen tutkimus ja etnologia (antropologia), jotka ovat saaneet erikoistumisen seurauksena uudet nimet."
Joseph A. Schumpeter. History of Economic Analysis. (New York, London: Oxford University Press: Allen & Unwin, 1963), pp. 12–13.
Schumpeter oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä taloustieteilijöistä ja Econometric Societyn perustajajäsen.
