Kuinka sädekehä menetetään – Syrinxin suuri Oolannin seikkailu 2001

Prologi

Ensimmäinen kauhunhetki. Ahvenanmaan linturalliin on aikaa vajaa viikko ja tajuan että ehtiäksemme satamaan käskettyyn aikaan joudumme heräämään perjantaina aamukahdelta. BITAn rasittama ruumiini vastustaa. Pelastuksen tarjoaa Turkuun muuttanut jatko-opiskelijakaveri – paimiolaisessa rivitalokaksiossa on tilaa koko joukkueelle. Ehdotus jo torstaina lähtemisestä kelpaa tovereille vallan mainiosti.

Toinen kauhunhetki. Tiistain ja keskiviikon välisen yön sätkin oksennustaudin kourissa. Käsiini ilmestyy mystinen ihottuma. Kuulokaan ei tunnu palaavan korvatulehduksen jäljiltä , vielä torstaina määritän ainejärjestökopissa hurisevan tietokoneen kahvinkeittimeksi. Tästä on hyvä jatkaa!

Kaikesta huolimatta torstai-iltana liikkeelle. Sään jumalat ovat leikkisällä päällä, alkumatkan vasta-aurinko vaihtuu hetkessä lumimyrskyksi. Rekkojen perävalot ilmestyvät näkökenttään pelottavan lähellä. Markus pitää hilpeyttä yllä puhumalla useaan otteeseen peräsumuvaloista. Omaisuuden tuhlaus turhuuteen alkaa Ruutanan Shelliltä, koko matkaksi varatut eväskaljat ovat jo kadonneet parempiin suihin.

Ihme kyllä pääsemme ehjin nahoin ja vain lievässä humalassa perille. Harhailemme pitkin öistä Paimion keskustaa tuliaislahjaa etsien vaan ei auta – tyhjin käsin vieraanvaraisuudesta nauttimaan. Saamme kuulla makkaravoileipien täytteen olevan aivan liian tulista hämäläiselle. Saunan jälkeen luulisi nukuttavan mutta ajatukset pyörivät jo Ahvenanmaalla ja mies patjalla sen mukaisesti. Juha on aiheuttaa muille slaagin yöllisillä akrobatiaesityksillään. Onneksi lamput eivät putoa katosta.

Perjantaipäivän nousuhuumaa

Lähtö on taas sitä tavanomaista säätämistä mutta ajoissa ehdimme. Kymmenen astetta pakkasta ja tuulisessa satamassa törkeän kylmä, sukellamme kiireen vilkkaa takaisin lämpimään autoon. Yritämme turhaan viihdyttää väsyneen oloisia helsinkiläisjoukkueita huonoilla huumorivitseillämme. Vanhat tuttumme, alukset Fart ja Iso-Pukki, herättävät ansaittua hilpeyttä.

Laivastaiji hoituu tällä kertaa baarista käsin, sumeiden ikkunoiden läpi tähyileminen ei tosin jaksa liiemmin innostaa. Käytyämme herättämässä pahennusta seisovassa pöydässä saammekin lopulta raahattua itsemme yläkannelle. Nyhamnin ruokkiluodon kohdalla sukellamme vaihteeksi lumituiskuun. Pimeänä myrskyävä meri on vaikuttava elämys, mutta kesävaatteet osoittautuvat vääräksi varustukseksi. Juhan räpsiessä kuvia kaivan kassista esiin joukkueen tulevan kunniajäsenen, kapteeni Morganin. Rommin lämmittäessä sisuksia olo tuntuu taas hyvinkin siedettävältä.

Maarianhaminassa uusi järkytys: takatalvi on tunkeutunut tännekin. Nopeat ruokaostokset ja hetki turhalta tuntuvaa turkinkyyhkyn etsintää. Harhailevan Markuksen löydyttyä nopeasti mökeille motivaatiota keräämään, onhan rallin alkuun vielä pari tuntia aikaa.

"Sukellus takatalveen"

Polkka päälle

Olenko päissäni vai muuten vaan pihalla? Opastan Syrinxin bilemökin sijasta väärään kämppään ja maaston hahmottaminen vie kahden vuoden kokemuksella luvattoman kauan aikaa. Mökillä on tarjolla enää lattia- ja sohvapaikkoja, ne kelpaavat mainiosti. Laskuhumalainen joukkue on lievästi sanoen ryytyneen oloinen. Yritän ruoskia itseni käyntiin kahvin, kofeiinitabujen ja kapteenin sekakäytöllä. Keittämäni Euroshopper-kahvi herättää pojissa lähinnä inhon tuntemuksia. Lämpöalusasuni ristitään sukelluspuvuksi, jonka kanssa koskikarat saavat kuulemma kyytiä.

Kaikesta huolimatta pääsemme liikkeelle hyvissä ajoin. Pikapohjustus tuottaa tulosta: kello 17.40 seisoskelemme Järsön sillalla pari lapasotkaa putkessa. Päättömästi vellova ja jatkuvasti täydennystä saava tuhatpäinen vesilintumassa huolestuttaa siinä määrin, että päätämme pitää lajin hallinnassa aloitukseen saakka. Kuuden aikaan sotkat ovat vielä juuri ja juuri erotettavissa lauman keskeltä. Tavallisemmat vesiäiset samalta seisomalta ja seuraavalle sillalle. Rallimme ainoa, yksinäinen punasotkakoiras hahmottuu helposti.

Ilta kylmenee ja pimenee nopeasti. Muistelen kaiholla edellisvuoden keväistä iltaa Saltvikissa, nyt tunnelma tuo mieleen pikemminkin tammikuun. Natiivi antaa meille kuuman vihjeen jään reunalla istuvista pitkäkoipisista linnuista – vieläpä suomeksi. Paikalta ei löydy mitään. Juha puolestaan säikyttelee metelöimällä jokaisesta näkemästään hirvieläimestä. Metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja tuntuu riittävän.

Pöllyretkeilyä

(otsikossa ei ole kirjoitusvihrettä)

Tärinä ja vapina on jo sitä luokkaa, että Matin on aika esitellä joukkueen uusin jäsen: kapteenin albiinoserkku perämies Bacardi. Myös Töksy –merkkinen kotiviini tekee kauppansa. Liekö piristeiden vika, mutta iltayön lintuanti jää nollan arvoiseksi. Lemströmin kapeaan kanaaliin on sentään ahtautunut valtaisa keilapallolauma (nokikanoja suom. huom.). Löydän itsestäni piilevän lehtopöllön, vihellykset kaikuvat komeasti tyynessä yössä. Varpuspöllö-Juha ja helmipöllö-Matti säestävät. Ukulit pitänevät yrityksiämme säälittävinä, eikä kaivattua vuoropuhelua synny. Toteamme nopeasti tilanteen toivottomaksi ja ajelemme hissuksiin takaisin kämpälle. Vanha tuttavamme huuhkajapariskunta on tietenkin hiljaa. Leppoisaa jutustelua symbioosilaisten kanssa iltapalan ääressä ja nukkumaan jo yhdeltätoista. J. Ekroosin joukkue uhoaa heräävänsä jo puoli neljältä, itse panostamme tuntia myöhäisempään havahtumiseen.

Ankka pseudopinnaksi

Heräämme kahdelta viimeisten helsinkiläisten saapuessa paikalle suoraan Lammin kenttäkurssilta. Unet eivät kuitenkaan pahemmin häiriinny, varsinainen heräämisprosessi on puoli viideltä yllättävän kivuton. Tietenkin lähtömme myöhästyy vartin suunnitellusta mutta se kannattaa: toinen aamuspaddu mökin nurkalla keskeytyy tajutessani naarashuuhkajan huutavan tuskaansa jossain kilometrien päässä. Tulihan se sieltä!

Gottbyn tiellä olemme ajaa kumiankan, helsinkiläisjoukkueen unohtuneen maskotin, ylitse. Pyörähdämme ympäri ja suoritamme tyylikkään pelastusoperaation. Toivomme toki elukan tuovan onnea meillekin. Rallin toinen huuhkaja, koiras tällä kertaa, on äänessä vähän Jumalan kaatopaikan jälkeen.

Kurjuuden maksimointi

Hiljaiset hetket alkavat. Marsundin sillalla huiskuttelemme kilpaileville joukkueille ja ajamme täysillä ohi. Eckerön pellot, joilla viime vuonna kiurut melskasivat jo pimeällä, ovat kertakaikkisen kuolleita. Huomaan kartanluvun olevan takapenkiltä toivotonta, ajamme pitkäksi jokaisen risteyksen. Kun kuskikaan ei välikaasuharjoituksiinsa syventyneenä suostu kuuntelemaan ohjeita, päässä napsahtaa ja karjun autossa niin että koko Eckerö varmasti herää.

Seisahdumme Långnäbbanin risteykseen kuuden maissa aamuvirkut metsälinnut mielessä. Mitä vielä. Kymmenen asteen pakkanen on vetänyt siivekkäiltä syrinxit tukkoon. Kilometrin kävelypyrähdys tuntuu kärsimyksen maksimoinnilta ja äsken tempaistu jääkylmä aamukalja epäkypsältä ratkaisulta. Kiidän jääkalikkana takaisin autolle, kiskon pilkkihaalarin niskaan ja sanon huomenta herra kapteenille. Verenkierto räjähtää uudelleen käyntiin. Matti valittelee heikkoa oloaan ja lakon tehnyttä oikeata silmäänsä. Hurraamista ei todellakaan ole muittenkaan olossa.

Metsä herää

Ensimmäinen varis rykii kurkkuaan selväksi 6.30. Palokärki ja käpytikka ilmaisevat mielipiteensä takatalvesta hetkeä myöhemmin. Todellakin, auringon jo hiipiessä hyvää vauhtia horisontin yläpuolella kisamme käynnistyy uudelleen: isokäpylintu, hippiäinen, puukiipijä sekä hömö- ja kuusitiainen sulostuttavat lajilistaamme seitsemään mennessä. Ajelu kohti niemenkärkeä tuottaa vielä urpiaisen ja mustavariksen, närhen ja korpin puute sen sijaan kummastuttaa. Taimikosta kuuluva ilmiselvä pyrstötiaisen ääni saa pienen riemunpurkauksen aikaan mutta mutta… jatkoa äänelle ei seuraa ja hylkäämme havainnon yksimielisesti epäillen keltasirkun kusettaneen meitä pahemman kerran. Juhan näkemä metsän siimeksessä viilettävä peto osoittautuu valkohäntäpeuraksi. Onneksi viimeiseltä hakkuulta löytyy teerikukko, mikä tietenkin lohduttaa kovasti.

Euforia

Uskomattoman upea näky odottaa meitä Långnäbbanin rannassa. Vapaana lainehtiva meri, lumen peittämät rantakalliot ja pilvettömältä taivaalta meitä tervehtivä aamuaurinko saavat sisämaan miehen värisemään. Linnut unohtuvat vähäksi aikaa katsoessani äärettömyyteen ihastuksesta mykkänä. Rannasta lähtevä harmaahaikara palauttaa haaveilijan tylysti päiväjärjestykseen. Kiikarointi merelle paljastaa aamumuuton olevan pakkaskelistä huolimatta hyvässä vauhdissa: haahkoja, alleja, merimetsoja ja riskilöitä vyöryy jatkuvana virtana editsemme. Muutto kulkee pääosin kaukana väreilyssä, ja melkoinen osa tirpoista jääkin määrittämättä. Tunnelman rikkoo tylysti Markuksen kommentti: ”Onks tää muutto täällä aina näin huonoa?” Painokelvotonta tekstiä nousee hetkeksi huulille, mutta capt. Morganin avustuksella tasapaino palautuu nopeasti. Aamukaljakin tuntuu taas maistuvan.

Vähän kahdeksan jälkeen vihdoin odotettu näky: kaksi frakkipukuista sikaria, ruokkia, viuhtoo länteen mukavan lähellä. Ähtärin mies kuittaa eliksen ja hymy on sen mukainen. Samaan aikaan kuulemme rantamänniköstä töyhtötiaisen. Lyhyt tarkastuskierros tuottaa kuitenkin vain sinitintin – näinkö karkeasti tuli taas erehdyttyä? Juhan sitkeys ja luottamus palkitaan lopulta – metsässä pyörivät molemmat lajit.

Muuton hiljentyessä sorrumme pieneen rantakomppaukseen. ”Troglo!” karjuu kolme miestä kurkku suorana pienen ruskean sittiäisen vilahtaessa editsemme ruovikkoon. Peukaloisesta sokaistuneena onnistumme nuijaamaan perinteisen tylliluodon asukkaat yrityksestä huolimatta. Olisiko syy kuitenkin ollut luodon yli hetkeä aiemmin lentäneen merikotkan? Vähemmästäkin järkytyksestä luulisi tylliparan retkahtavan pyörtyneenä kivikkoon.

"Siellä jossain ne menevät"

This Is HardCore

Yhdeksän jälkeen suuntaamme kohti uusia seikkailuja 44 lajia kasassa. Metsän närhet ovat edelleen liittoutuneet meitä vastaan. Perinteitä noudattaen ajamme Torpfjärdenin laiturille, missä pari joukkuetta jo meitä odottaakin. Ällistystä herättää, miten jokainen jyväskyläläinen kuljettaa kaukoputkea mukanaan. Eipä meitä turhaan viime vuonna ristitty HC-joukkueeksi, nimitys taitaa olla aivan oikeutettu vaikkapa ilman ensimmäistäkään tuubia (syvä kumarrus ja hatunnosto) liikkuviin joensuulaisneitokaisiin verrattaessa… Joka tapauksessa HC-Markuksen HC-zoom-Swarovski palkitsee meidät uivelolla.

Eckerön pulut eivät taaskaan näyttäydy meille, sen sijaan tavanomaisempaa kulttuurilajistoa kertyy mukavasti. Neljän mustavariksen kaarteleva parvi on lipsahtaa korpeiksi. Storbyn kylällä Matti ihmettelee viereisestä pensaasta kuuluvaa outoa laulua, mitäänsanomatonta kitinää jossa on sekä vihervarpusen että hempon sävyjä. Lintu kiikareihin ja shokki: vuorihemppo! Voi kristus! Samaan hengenvetoon Markus älähtää ”pikkulinnun jolla on siipipeilit” pyörähtäneen toisen pensaan juurelle. Lintu on tosiaankin koiraspeippo, oikein määritetty vaikka terminologia ontuukin....

Kun on henki päällä niin silloinhan pitää iskeä. Eckerön satamassa kivellä istuva masentuneen oloinen Larus on tietenkin meiltä puuttuva naurulokki. Valittelen oman vireeni kadonneen nousuhumalan myötä ja skarpatakseni suuntaan katseen taivaanrantaan – löytääkseni lännestä lähestyvän hiirihaukan. Hetken päästä toteamme, että lintuja onkin kolme.

Viimeinen vilkaisu Storbyn lakeuksille paljastaa rantaniityltä viisi kurkea ensimmäisten kiurujen surahdellessa ympärillä. Kirkon viereisiltä pelloilta spottaan pari apaattista sepelkyyhkyä ja suostuuhan se korppikin meille lopulta näyttäytymään. 56 lajin jälkeen jätämme hyvästit Eckerön lintumekalle, hra kapteeni kiittää ja kumartaa. Sen kunniaksi!

Peltojen autius

Hammarlandin pelloilta luvassa olleet metsähanhet ovat häippäisseet jonnekin, vain yksinäinen merihanhi kiertelee ympärillämme lajikumppaneitaan etsien. Muutenkin pellot ovat takatalven jäljiltä ikävän tyhjiä, edes yhtään töyhtöhyyppää ei hahmotu. Ja petolintustaiji se vasta turhauttavaa onkin, 11 merikotkaa on kyllä yhtä aikaa näkyvissä muttei vahingossakaan mitään muuta. Metsästyslakiin mokoma räsymatto! Pulmunen, rallimme ainoa, sentään muuttaa ylitsemme. Viimeinen pyörähdys hanhien toivossa päätyy maalaistalon pihaan ja tuottaa fasaanin. Kumma kyllä haulisade ei saattele meitä matkaan.

Kartanluku pätkii. Tietyöt sotkevat kuvioita entisestään. Kuskin etsiskellessä kiertotietä loppujoukkueelta karkaa lopullisesti mopo käsistä. Syvennymme suurella hartaudella keskustelemaan kapteenin ja perämiehen kanssa. Juttujen taso on pudonnut törkeän alas mutta hauskuutta se ei ainakaan vähennä. Kuljettajan sietokykyä täytyy ihmetellä, tosin meillä muilla taitaa olla yhtä vaikeaa kuskin lohkaisujen kanssa. Matin seipiö ainakin hivottelee useaan otteeseen Markuksen takaraivoa. Joukkueen nimestä käydään henkevähkö keskustelu ja paljolti edellä mainituista syistä päädytään ”Kapteeni Morganin itsehillintäkurssiin”…

"Pelkkiä räsymattoja taivas täynnään"

Muka ajanhukkaa kaatopaikan harjalla

Viimeinen yritys itsensä kokoamiseksi Jumalan kaatopaikan portilla parinkymmenen tilhen motivoimina. Yritämme viheltää harmaapäätikkaa käyntiin, hoopeeteet ovat kuitenkin joko kuuroja, mykkiä tai muuten vain yhteistyökyvyttömiä. Juha erehtyy päästämään sammakon suustaan: ”Seems like a waste of time”. Kuin kostoksi taivas on yhtäkkiä täynnä petoja. Matti näkee kanahaukan, itse kritisoin määritystä lekutteleva hiirihaukka kiikareissani. Hyvän aikaa menee ennen kuin tajuamme katsovamme eri lintuja, mutta pienen paniikin jälkeen gentti näyttäytyy kaikille hienosti. Seuraavasta kanahaukasta väännämme jo antaumuksella varpushaukkaa, onneksi oikeakin sellainen saapuu hetken päästä. Tämä riittäköön jätevuorelta, autossa hrat kapteeni ja perämies onnittelevat 62 lajista.

Pettymyksiä ja pannukakkua

Vielä tapaaminen uuttukyyhkyjen kanssa ennen kuin alamäki alkaa. Ramsholmenin lehto on haudanhiljainen, Torpfjärdenin viiksitimalit eivät suostu olemaan tavattavissa. Maarianhaminan keskustasta emme edelleenkään löydä turkinkyyhkyä. Cafe Julius sentään löytyy vanhasta muistista, kunto vain on sitä luokkaa että ainoastaan nyökkääminen onnistuu ruåtsiksi. Grunge-aurinkolasini ovat kasvaneet päähän kiinni, se ei tosin estä löytämästä taivaalta yhtenään hiirihaukkoja. Niin, ålandspankaka hillolla ja kermavaahdolla on entisenlainen makuelämys. Koko joukkue ihastuu toisinajattelija-sämpylänsyöjä-Markusta lukuun ottamatta.

Loppukaaos

Sekavassa mielentilassa suuntaamme pohjoiseen pariksi viimeiseksi tunniksi. Rankan aterioinnin uuvuttama Juha sammuu matkalla, mutta piristyy parahiksi löytämään Ämnäsin pelloilla poukkoilevan töyhtöhyypän. Saltvikin Hagasta löytyy yllättäen kolme hemppoa, mutta kaivattuja hanhilajeja ei täältäkään. Ruovikkokomppaus viiksitimalin ja pajusirkun toivossa ei sekään onnistu, vaikka puolet pöheiköstä tuleekin raivottua nurin. Ilta kylmenee samaa tahtia sydämen ja motivaation kanssa, kyllästyneinä ja palelevina päätämme palata Maarianhaminaan ja yrittää turkinpulua vielä uusilla nuoteilla. Suurin syy päätökseen on ehdottomasti kiire päästä nopeasti saunaan.

Virhe, virhe. Läheisellä mutta meille tuntemattomalla purolla puljannut koskikara olisi kenties ollut vielä löydettävissä? Aikamme loppuu jo hyvissä ajoin ennen Mariehamnia poliisien ja tiejyrien hidastaessa kulkuamme. Matti ristii ohittamamme natiivin käveleväksi ålandspankaakaksi. Loppusaldona 65 lajia, hyvästä suorituksesta ylennämme perämies Bacardin yliluutnantiksi ja lupaamme kohottaa capt. Morganin everstiluutnantin arvoon mikäli voittoputkemme jatkuu. Mihin emme kylläkään usko.

Kapteeni Morgan jää vaille ylennystä

No niin, tätä tässä on pelätty. Sauna on kylmä ja suihkuvesi pakkasen puolella. Pahimmat karstat saadaan kuitenkin pois, mätänemistilassa oleva sukelluspuku lentää kassin pohjalle. Loppujen lopuksi olo on taas aivan ihmismäinen. Tästä piristyneenä osa joukkueesta lähtee uudelle kaljanhakureissulle.

Purkutilaisuus etenee jouhevasti mukavassa tunnelmassa. Kilpailijat ovat epäilyttävän riemastuneita kuullessaan lopullisen lajimäärämme – tällä kertaa se nimittäin riittää ”vasta” kolmanteen tilaan. Raukea tyytyväisyys valtaa silti mielen, tunnemme onnistuneemme vähintään tyydyttävästi ja samalla tempaisseemme elämämme hauskimman linturallin. Paremmat voittivat tällä kertaa. Suurimmat aplodit saamme palauttaessamme kumiankan juhlavin menoin oikeille omistajilleen.

Loppuilta sujuu perinteisen kaavan mukaan. Booli on hyvää ja seura vielä parempaa. Hukkaan kenkäni, mikä ei suinkaan estä ulkona liikkumista. Ihmiset valuvat nukkumaan yksi toisensa jälkeen, kuuden maissa huomaan bileiden loppuneen ja horjun itsekin mökille. Kahdella paikalla nukkuvan Matin siirtämisessä on melkoinen työ väsyneelle miehelle.

Mannermainen puli Maarianhaminan keskustassa

Aamulla elämä ei erityisen valoisalta näytä, varsinkin kun mökistä lähtemisellä tuntuu olevan pirunmoinen kiire. Vanhana kotitalousihmisenä tiskaan koko mökin astiat. Ajelemme suoraan Maarianhaminan keskustaan ja löydämme itsemme taas Cafe Juliuksesta. Tällä kertaa kahvia ilman pannukakkua.

Laivan lähtöön on vielä kolme tuntia, ajantappo alkaa. Ajaudun istuskelemaan kukkapenkin reunalle nakkipaketti toisessa ja kaljapullo toisessa kädessä. Harvemmin sitä itsensä näin puliksi tuntee… Markuksen saatua kotipizzansa syötyä suoriudumme kiireen vilkkaa satamaan pois natiivien paheksuvista silmistä.

Satamassa ropisee outoja pseudohaviksia. Varis kuljettaa vesipiippua nokassaan ja toinen seuraa sätkä suussa rastat heiluen. Rastafariksia? Humppahurmio iskee, voittajajoukkueen tarjoilema Eläkeläisten levy saattaa pasmat lopullisesti sekaisin. Helsinkiläistyttöjen tanssi- ja naisvoimisteluryhmä huolehtii silmänilosta ja ehtii autoon viime hetkellä.

"Omaa hauskaa Maarianhaminan satamassa"

Loppulasku

Laiva tuntuu taas sen verran ankealta paikalta että palkintoristeily taitaa jäädä käyttämättä. Helvetin esikartano löytyy humppabaarista (ei Eläkeläisiä). Matkan kohokohta on Hyyryläisen Vesan karaokessa tulkitsema Lapin kesä, jota onkin saapunut seuraamaan puolet Oolannin kävijöistä. Maineensa veroinen totta vie. Symbioosi pitää yläaulassa kokousta uuden uima-altaan hankkimisesta BITAssa puhjenneen tilalle. Palkintojenjaon aika, kunnioitamme kuskia milläs muulla kuin capt. Morganilla.

Turussa vihdoin kahdeksan maissa. ”Sanokaa toki päivää herra krapulalle” toteaa Juha ja joukkue on kuolla nauruun. Ei silti, että elävien kirjoissa tuntisi muutenkaan olevansa. Ilmassa on haikeutta vanhoja ja uusia tuttavuuksia hyvästellessä, ensi vuonna palattaneen asiaan… Laivasta ulosajo on pelottava kokemus rekkojen ja bussien puristuksessa. Kuski hoitaa homman tyylikkäästi. Pikainen grillikierros Turussa ja menoksi, todennäköinen helmipöllö ylittää tien jossain esikaupunkialueella. Loppumatka sujuu nirvanan ja kokovartalokrampin yhdistelmässä, huippukuntoinen Markus ajaa meidät Jyväskylään yhden pysähdyksen taktiikalla. Jonka aikana löydän tien varresta jäätyneen nakkipaketin ja harkitsen vain hetken matkamuiston ottamista. Pitäköön luonto omansa.

Teksti: Tero Toivanen

Kuvat: Juha Kauppinen