Jyväskylän yliopiston ympäristötieteiden ja -teknologian opiskelijoiden ainejärjestö Otsoni teki excursion Pietariin keväällä 2007. Suunnitelma Pietarin reissusta syntyi keväällä 2006: Pietari on kohtuullisen matkan päässä sijaitseva, ympäristötieteilijän näkökulmasta kiinnostava suurkaupunki. Konkreettisiin valmisteluihin ryhdyttiin tammikuussa 2007 pohtimalla sopivia excursiokohteita Pietarissa. Erityisesti meitä kiinnosti vuonna 2005 toimintansa aloittanut, kansainvälisellä rahoituksella rakennettu lounainen jätevedenpuhdistamo. Puhdistamo käsittelee Pietarin 700 000 asukkaan jätevedet, yhteensä 330 000 m3 vuorokaudessa. Myös tapaaminen yliopiston ympäristötieteiden opiskelijoiden kanssa kiinnosti. Matka varattiin suomalaisen seuramatkatoimiston kautta, ja yhteydenpitoa Pietariin aloiteltiin jo hyvissä ajoin alkukeväästä. Vielä lähtöviikolla oli kuitenkin epävarmaa, onnistuuko suunnitelmistamme yksikään. Tapaamista opiskelijoiden kanssa ei lopulta saatu järjestettyä, mutta tutustumiskäynti jätevedenpuhdistamolle saatiin sovittua päivää ennen lähtöä.
Matka aloitettiin lauantaiaamun varhaisina tunteina. Vaalimaalta päästiin sujuvasti yli Venäjän puolelle, ja Pietariin suunnattiin Terijoen kautta. Vanha huvilakaupunki häikäisi menneellä ja nykyisellä loistollaan. Pietariin päästyämme haimme hotellihuoneiden avaimet pikapikaa ja suuntasimme saman tien Pietarin vesihuoltolaitoksen, Vodokanalin jätevedenpuhdistamolle. Reilun kymmenen kilometrin matkaa taitettiin ruuhkassa kaksi ja puoli tuntia – koko Pietari pyrki kaupungista pois ja vapun viettoon. Matkalla vakuuteltiin vastaanottajia puhelimitse useaan otteeseen, että olemme tulossa, mutta tässä nyt vähän kestää…
Vastaanotto jätevedenpuhdistamolla oli ystävällinen. Meitä odotti laitoksen johtaja Boris Fidotov ja tulkki Alyona A. Vyhristyuk sekä vartiointitehtävissä työskentelevät vartiokoirat. Esittely oli perusteellinen. Aluksi saimme paketin varoituksia siitä, miten laitoksella tulee käyttäytyä. Sen jälkeen kiersimme bussilla koko kahden neliökilometrin laajuisen alueen. Aluetta ympäröi aitaus, jossa kaukasianpaimenkoirat suorittivat vartiointia vuorotyönä omissa lohkoissaan. Laitoksella on kolme työntekijää työllistävä koirankoulutuskeskus, jossa on koulutettu kaikki laitoksen 80 äänekästä koiraa. Meteli keskuksessa oli korvia huumaava.
Laitoksen ulkoasu oli moderni ja siisti. Viherkasvein sisustetussa välppähallissa ei ollut tietoakaan tavallisesta voimakkaasta ominaishajusta, sen sijaan mielenkiintoinen kokoelma tavaraa, jota välpät olivat poimineet jäteveden joukosta. Valvontayksikössä vallitsi moderni tietotekniikka, ja tornista oli hyvä näkyvyys koko alueen yli. Ilmastusaltaat ja biokemiallisen prosessin altaat täyttivät suuren osan laitoksen alueesta. Lopuksi tutustuimme UV-puhdistusyksikköön, josta vedet lähtivät kohti Suomenlahtea. Saimme aimo annoksen informaatiota laitoksen toiminnasta, ja lisäksi kuulimme, että lähitulevaisuuden suunnitelmissa on lietteenpolttolaitoksen rakentaminen alueelle. Lopuksi meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi uudestaan.
Ensimmäisen päivän bussissa istumisen jälkeen loppuaika käytettiin tutustumalla Pietarin katukuvaan ja museoihin. Kunstkamera-museossa nähtiin elähtänyt kokoelma kulttuuriperintöä eri puolilta maailmaa sekä huoneellinen purkitettuja sikiöitä(emme suosittele). Eremitaasi puolestaan tarjosi huikean kokoelman maailman taidetta, jota pääsimme ihastelemaan pietarilaiseen narikkakulttuuriin tutustuttuamme. Viimein eläintieteellinen museo (suosittelemme) esitteli meille tuhansittain eläinlajeja kirpuista sinivalaisiin ja mammutteihin, täytettyinä ja luurankoina. Aikataulut paukkuivat, kun ryhmämme tutki kiinnostuneena vitriinejä ja yritti ottaa selvää venäjän kieltä ja tieteellisiä nimiä vilisevistä kylteistä.
Katukuvassa suurimman huomion kiinnittivät autot ja loppumattomat ruuhkat. Jalankulkija sai olla tarkkana, ja käytettyjen polttoaineiden kirjo esittäytyi erivärisinä savuina ja hajuina. Sunnuntaiaamun kiertoajelulla olimme kuitenkin ihmeissämme, kun pääsimme sujuvasti bussilla paikasta toiseen – edellisen päivän juhlapyhää edeltävä automeri oli tipotiessään. Mielenkiintoinen tuttavuus olivat suomalaisille erikoiset johdinautot, jotka kuljettivat matkustajia paikasta toiseen sähkövoimalla kaupunki-ilmaa säästäen. Kaupunki on rakennuskulttuurillisesti komea, muun muassa Katariina Suuren itselleen sekä parhaille rakastajilleen rakennuttamia palatseja voi laskea kaupungista kahden käden sormin. Myös kirkkoihin tutustumiseen olisi voinut käyttää useampia päiviä. Jäimme pohtimaan, mitä Pietarille tapahtuu sen jälkeen kun mummoista aika jättää. Pietarin väestörakenne on eläkeläispainotteinen, ja kaikki – julkisten laitosten narikoista hotellien vessoihin – toimii mummojen voimin.
Kaupungin keskusta näyttäytyi siistinä. Puhtaanapito ei ilmeisesti toimi yhtä tehokkaasti kaupungin ulkopuolella: roskien määrä kasvoi eksponentiaalisesti kaupungin keskustasta poispäin. Erityisesti tyhjien vesipullojen määrä tienpientareilla harmitti suomalaiseen panttipullojärjestelmään tottunutta. Hotellissa ihastusta herätti jo muuallakin maailmassa yleistynyt ilmoitus kylpyhuoneessa, jossa kehotettiin jättämään pyyhe naulaan, jos ei tarvitse puhdasta pyyhettä joka päivä ja haluaa säästää hotellissa käytettävän veden ja pesuaineen määrää. Ihastus vaihtui kuitenkin pettymykseksi ja hieno systeemi osoittautui käytännössä epäonnistuneeksi, kun kaikki pyyhkeet vaihdettiin kuitenkin päivittäin.
Viimeisenä iltana juhlittiin vappua hotellissa perinteisin menoin ja niillä vappukoristeilla, joita Pietarista oli saatavilla. Aamulla nautittiin vielä seisovan pöydän aamiainen hotellin eri ruokalajeista notkuvista pöydistä ja suunnattiin kohti Viipuria. Viipurissa suoritettiin viimeiset tuliaistäydennykset ja lahjoitettiin loput ruplat Viipurin torin mummoille. Rajasta päästiin yli jälleen sujuvasti, ja kotimatka sujui rauhallisesti enemmän unia ja vähemmän maisemia katsellen.
Tekstin tuotti Asta Korppinen työryhmän tuella