Jouko Heinonen

Museologian opetus ja sen vaikutus käytännön museotyössä

Heti esityksensä aluksi Jouko Heinonen totesi otsikoksi sopivan pikemminkin ”Käytännön museotyö ja sen vaikutus museologian opetukseen”. Varsinaisen asian käsittelyn Heinonen aloitti museoiden jakamisella niiden luonteen mukaan neljään kategoriaan. Samalla hän kritisoi museolain uudistusta koskevan keskustelun yhteydessä esiin tullutta Opetusministeriön yhtenäistä museokuvaa.

Heinosen museokategoriat ovat:

arvokkaiden varasto
glorifiointikeskus
opetuslaitos
yhteisön tuki

Jaottelu perustuu museoiden perustamisen ja olemassaolon syille. Seuraavassa esitellään tarkemmin nämä museokategoriat ja luodaan myös katsaus niiden tulevaisuuteen.

Edelleen moni museo on arvokkaiden varasto. Tämä merkitys tulee aina olemaan läsnä museossa jo siksi, että se on tärkeä objektien valintakriteerinä. On syytä muistaa, että arvoa on kolmenlaista: 1) esineen arvo sinänsä, 2) esineen arvo kontekstitietoineen ja 3) vakuutusarvo.

Museota voidaan kutsua glorifiointikeskukseksi, kun se on perustettu tarkoituksenaan jonkin viiteryhmän arvonkohotus ja halu tulla muistetuksi. Tietty ala tai alue ei oikeastaan ole edes olemassa, ellei sillä ole omaa museota. Tämä museokategoria onkin oiva esimerkki siitä, miten museo on itse asiassa paljon tärkeämpi muille kuin museotyöntekijöille. Vain ihmisten mielikuvitus on rajana sille, montako tärkeää museota voidaan vielä perustaa. Kuitenkin tämä tärkeys, arvo, on sidoksissa kustannusjärjestelyihin. Jos viiteryhmä joutuu itse maksamaan museonsa ylläpidon, sen arvo ei ole yhtä suuri kuin silloin, kun laskut maksaa julkinen sektori.

Nykyisin museoiden perustamisen syy on useimmiten glorifiointi. Heinonen näkee sen merkityksen vain kasvavan museomaailmassa. Tähän liittyykin vaara myös museoammattien glorifioinnista. Museologian opetuksessa tätä tulisikin välttää ja sen sijaan korostaa museoammattien asemaa työnä muiden joukossa

Opetuslaitos on taidemuseoissa perinteisesti nähty niiden ensisijaisena roolina. Tavoitteena on opettaa tavallisille kaduntallaajille, mitä taide – erityisesti nykytaide – on. Onko opetustehtävä suojakilpi museotyöntekijöiden oikeudelle esittää näyttelyissä, mitä haluavat, huomioimatta yleisön mielipidettä?

Heinonen pitää museoiden tehtävänä peilata yhteisöään, ei olla ”oppi-isiä”. Tätä museoiden roolin ongelmaa hän pitää maailmanlaajuisena. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa opetustehtävä on erittäin voimakkaasti etualalla. Alueen maissa museoiden mittarina käytetään usein lasten ja nuorten opetusta. Opetustyössä on myös mukana paljon vapaaehtoisia.

Heinonen ei usko ainakaan taidemuseoiden koskaan luopuvan opetustehtävästään. Hän kuitenkin kritisoi sen ylikorostamista ja asettaa tavoitteeksi saada ihmiset itse säilyttämään menneisyytensä ja siirtämään se sukupolvelta toiselle. Museoiden pitäisikin auttaa ihmisiä opettamaan lapsilleen esineiden merkityksen.

Suunnitteilla olevan museolain taustalla Heinonen näkee voimakkaana ajatuksen museoista yhteisön tukena. Suuri osa museoista näkeekin tehtäväkseen vaikuttaa ympäristöönsä. Tämän toisen maailmansodan jälkeen alkaneen suuntauksen, joka Suomessa tunnetaan kotiseutu- ja kotiseutumuseoliikkeenä (vrt. Neuvostoliitto, Yhdysvallat: ”neighbourhood museums”), Heinonen näkee yrityksenä lisätä kunniaa isänmaata ja sodissa taistelleita kohtaan. Heinosen mukaan ilmiön laajuus osoittaa, että sen taustalla on yhteinen idea. Paitsi nykymuseoissa, myös nykyisessä museologian opetuksessa, ajatus museon rinnakkaiselosta vaikutusalueensa kanssa elää voimakkaasti.

Jaottelunsa lopuksi Heinonen muistutti, ettei ole olemassa yhtä oikeaa museokuvaa, eikä niitä voida asettaa keskinäiseen järjestykseen. Joka museossa on piirteitä kaikista neljästä kategoriasta.